Ainoa sana

Ainoa sana Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Suo tulla mun kaikkien hylkimäks, Herra,

           ja halveksimaksi kerta;

mun anna seisoa aurinkos helteessä

           rinta vuotaen verta;

mun yöni olkoon musta

           kuin myöhäisin syksy-yö,

läpi pohjattoman pimeyden

           raekuurot miss’ ylleni lyö;

Mihin ankara käskysi viekin,

           olen kulkeva yhtenään,

jos herätät yhden liekin

           minun tielleni kimmeltämään.

Mun anna nääntyä taakkoineni

           kylmään ja lokaan ja veteen,

lyö minut tomuun kasvoilleni

           Totuuden hirviön eteen,

mun anna maksaa kauheat syntini

           piikeissä kiemurtamalla.

mun anna luitteni murtua verkkaan

           tuskien panssarin alla,

suo tules polttaa ikuisesti,

           luukäsin kurista mua,

vie sinitaivaas valkeus, anna

           mun kieleni kuivettua

kitalakeen, kuuroksi tee,

           mykäks vihasi salamalla –

tämä tee, sen sieluni kestää

           ja kestää sen riemuitsemalla,

jos kerran suot korvani kuulla

           sanan ainoan tuomios alla.

– Sua rakastan, sua, minä tässä

           – sana se näin kuuluva on –

sua rakastan häpeässä,

           läpi tuskan ja ahdingon.

Sinut tunnen, muuta en mitään

           – mitä muut’ olen etsinytkään!

Sua seuraan lännestä itään

           ja pohjasta etelään.

Sua seuraan, kun Kuolema kerran

           vie tuomiolle sun –

olen sinun, ja edessä Herran

           sinun syystäs on puolet mun.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1929: Kahlittu: runoja. WSOY, Porvoo.