Aikojen viertyä?
| Aikojen viertyä? Kirjoittanut B. F. Godenhjelm |
- Sulolaaksossa elimme rauhassa
- Kotikuusta me kuuntelimme,
- Kotipeltoa kyntäin ja perkaten
- Valoa kannelta viritimme.
- Mut jättiläisvuori musta,
- Liki laaksoa kohoaa:
- Savupatsahat synkät, tummat
- Sen huipusta tupruaa.
- Tää jättiläisvuori järähti,
- Jyry kuului sen uumenista.
- Ja hohtavat liekit leimahti
- Sen aukoista uhkaavista.
- Kuin hornan henkien laulu,
- Niin vuoren pauhina soi,
- Ja pelkoa, kauhistusta
- Se kaikkiin laaksossa loi.
- Ei ääni taukoo, se hurjenee;
- Maan-alainen yltyvi pauhu,
- Ja liekit nousevat taivaaseen,
- Käy sakeammaksi sauhu.
- Joko laavavirtojen alle,
- Kuin hautahan kolkkohon,
- Nyt uuden Pompejin lailla
- Sulolaaksomme hukkuva on?
- Ken ties’ viel’, aikojen viertyä, taas
- Tuhan alta tuodahan julki,
- Mitä uskollisesti kaitseva maa
- Vuosisatoja syliinsä sulki.
- Mitä nähnevi kulkija silloin,
- Tuo aikojen vastaisten,
- Kun tänne askelens’ ohjaa,
- Käy laaksossa muistojen?
- Hän näkee kansan, hän näkee maan
- Joss’ ihmis-arvo on pyhä,
- Ja kansa pyrkivi valohon,
- On vakaa, vilpitön yhä.
- Ei mahtavan tavoin muita
- Se sortanut milloinkaan,
- Eik’ onnen vaiheissa koskaan
- Se oppinut orjailemaan.
- Ja kuule kuisketta henkien
- Ikitaruja pakinoivain!
- Ne Väinöstä kertovat, Sammosta,
- Urotöistä sankarein oivain
- Ja kansasta, joka voitti
- Kovan luonnon, hallat, jäät
- Ja uupumatonna kesti
- Monet taistelut, myrskysäät.
- Sen näkee ja kuulevi matkamies
- Sukukuntien vaihteloita
- Hän hiljaa miettivi mielessään
- Ja kansojen kohtaloita.
- Mut tähän korpien kansaan
- Hän kumminkin mielistyy.
- Niin outo rinnass’ on tunne
- Ja silmänsä kyyneltyy.
- Mut kerran veljeys, vapaus
- Kaikk’ kansat yhtenen liittää,
- Tulivuorenkin huipulla silloin saa
- Sovun kultaista viljaa niittää.
- Miss’ olet, kansani kallis,
- Kun voitosta riemuitaan?
- Joko laski toivosi tähti
- Vai nouseeko uudestaan?
Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. VI. 1899. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.