Aikamme.

Kirjoittanut Antti Mäkinen


Ajan meri kuohahdellen
Ikikallioita
Vastaan nousten, vaahtoellen
Aaltoj’ ankaroita
Vihaisesti viskeleepi,
Purret kariin heittää,
Murusiksi murteleepi,
Miehet pohjaan peittää.
Tuskanhuudot kuolevitten
Yöhön pimeähän
Haihtuu – ääni auttavitten,
Jääväin elämähän –
Myrsky ulvoo, aalto ärjyy,
Ihmisääni vaipuu –
Henki kuolevainen värjyy,
Parku tuuleen haipuu.
Yöhyt jylhä – ilma kylmä...
Kova myrskyn raivo –
Etkö sääli, kuollo julma,
Tuki Tuonen kaivo!
Kiihtyvät vain myrskytuulet:
Tuhansia hukkuu –
Kylmenevät valjut huulet:
Majakkamies nukkuu!
Mutta kirkas ikivalo
Väikkyy taivahalla:
Rakkauden pyhä palo
Sammumattomalla
Loistollansa valaiseepi
Tietä kuolevaisten:
Herran korva kuunteleepi
Ääntä anovaisten.
Ikikalliot ei horju,
Vaikka aallot riehuu. –
Jok’ ei kiusausta torju,
Sillä himo kiehuu. –
Itse Herra totuutensa
Liekin virittääpi
Mieliin uskovaisiensa –
Uskon elättääpi.
Käy’ös uskontaisteluhun
Rohkeana, sielu,
Vaikka tuimaan otteluhun
Tulet, syvä nielu
Helvetin ei vetää saata
Mieltä vilpitöntä,
Ken ei syntiin käyne maata
Unta järjetöntä.
Herran käsi ohjaileepi
Ajan kuohulaineet:
Kansakunnat rankaiseepi.
Siirtää sotamaineet –
Valon pakanuuden yöhön
Luopi kirkkahimman,
Kokoo laumat uskontyöhön,
Elon ihanimman.
Yö on – mutt’ on kristinusko,
Kiinass’ orastava,
Niinkuin idäss’ aamurusko
Päivää sarastava:
Nouse päivä, Herran päivä
Kirkas, hehkuvainen:
Autuudeksi valkeneva
Rusko purpurainen!


Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.