Aika

Aika. Kirjoittanut Johannes Häyhä

Vuosittain ja hetkittäin

Aika rientää eteenpäin,

Yöllä sekä päivällä,

Talvella ja kesällä.

Seisahda ei milloinkaan,

Yhä kulkee kulkuaan,

Huolimatta miten ken

Soisi kuluvankin sen.

Aikaa ei voi rahalla

Ostaa, millään hinnalla,

Eikä aika kulunut

Ole koskaan palannut

Vuosi vanhan vanhentaa,

Kaksi lapsen kasvattaa

Aika kaikki toimittaa;

Aika paljon varteen saa.

Aika saattaa neitosen

Syliin armaan sulhasen,

Tekee hänet vaimoksi,

Lasten helläks’ äidiksi.

Lapsi kasvaa, varttuupi,

Voima, nero karttuupi,

Tulee nuorukaiseksi,

Vanhempainsa toivoksi.

Aika toivon todeksi

Näyttää, tahi turhaksi:

Josko ilon, surun saa

Vanhemmat ja isänmaa.

Ilon aika armainen

On kun päivä keväinen:

Hupaisesti kuluu se,

Ajan rientää ohitse.

Vaan kun vastoinkäyminen,

Murhe täyttää sydämmen:

Aika tuntuu pitkälle,

Niinkuin syysyö, kolkolle.

Surullinen sanoo näin:

”Ei nyt pääse eteenpäin!”

Mutta aika lohduttaa,

Elon huolet haihduttaa.

Toivo köyhän elättää,

Pelko rikkaan kuolettaa.

Aika nöyrän korottaa

Korskat maahan jaottaa.

Joll’ on hyvä elämä,

Ei sois, että kuolema

Tulia häntä noutamaan:

Vaan se tulee aikanaan.

Moni kurja taasen sois’

Aika viimeinen ett’ ois’:

Kyllä aika hänenkin

Lepoon saattaa vihdoinkin.

Aika on siis: syntyä,

Elää, kasvaa, toimia;

Aika myöskin kuolemaan

Korjaa kaikki tuonelaan.

Käyttäkäämme viisaasti

Armon aika, tarkasti:

Kyllä Herra toimemme

Siunaa yli toivomme.

J[ohannes]. H[äyh]–ä.

Lähde: Wuoksi 1.2.1890.