Agnes Meijer

Agnes Meijer. Kirjoittanut Antti Mäkinen

Hän uskoi, nuori neitonen –

Maailman ilot haihtui,

Kuin veden päällä kuplanen,

Elämän suunta vaihtui:

Uus’ olemus ja tarkoitus

Ja uusi tahto, luonne –

Se oli uskon vaikutus,

Elämän perusjuonne.

Hän uskoi, siten sielussa

Heräsi halu pyhä:

Pakana maassa kaukana,

Miss’ ihmisraukat yhä

Pimeydessä hukkuvat,

Todistaa Jeesuksesta,

Kirvottaa sielut rakkahat

Syntien kahlehesta.

Hän uskoi, siten uskalsi

Itsensä alttihiksi

Kiinassa, hengen ankkuri

Lujasti Jeesuksessa:

Lupaus Herran uskonsa

Terästi, voiman antoi,

Mi hänell’ oli apuna

Ja kaikki kuormat kantoi.

Hän uskoi, tuli takaisin

Maahamme, meille kertoi

Pimeydestä sielujen,

Jolle ei kuultu vertaa:

Rakkaudesta Herramme

Hän puhui, puhuu vielä,

Vaikkeivät vielä korvamme

Ääntänsä kuulla siedä.

Hän uskoi, nukkui uskossa,

Kun kutsu äkillinen

Pois riisti hänet joukosta

Näkyväst’ uskovien.

Herralle uskoss’ uhrattu

Elämän-tehtävänsä,

Tää siemen-jyvä kylvetty,

Ei kuole ikänänsä.

Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.