Aavikon kukka

Aavikon kukka Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

I

On äärtä vailla erämaa,

jot’ yksin saamme vaeltaa,

ja murheillemme taakka

on raskas kuoloon saakka.

Jos vesihelmen yhdenkin

me näämme, huulin janoisin

sen maasta tavoitamme

ja juomme tuskahamme.

Ja loisto kuinka taivainen

voi olla pienen kukkasen,

tien oheen joka aukee,

kun jalka hiekkaan raukee!

Ah, raskaan kuorman unohtain

me tunnemme sen tuoksun vain,

ja kirvelevät haavat

yöss’ ihmevoiteen saavat.

II

Maan aavikoitten kukkanen,

sa kaunis uni sielujen.

sa lohdullinen sana,

kuin loistat kirkkahana!

Ah, armahditko kulkijaa,

ken kuumaa tietä vaeltaa

niin nääntyneenä, yksin,

niin synkin epäilyksin –

kun, jalolilja, matkallain

sun raikkaan tuoksus tuta sain,

kun välkyit kasteveessä

mun silmieni eessä...?

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1929: Kahlittu: runoja. WSOY, Porvoo.