Aavikon kukka
| Aavikon kukka Kirjoittanut Kaarlo Sarkia |
I
muokkaa- On äärtä vailla erämaa,
- jot’ yksin saamme vaeltaa,
- ja murheillemme taakka
- on raskas kuoloon saakka.
- Jos vesihelmen yhdenkin
- me näämme, huulin janoisin
- sen maasta tavoitamme
- ja juomme tuskahamme.
- Ja loisto kuinka taivainen
- voi olla pienen kukkasen,
- tien oheen joka aukee,
- kun jalka hiekkaan raukee!
- Ah, raskaan kuorman unohtain
- me tunnemme sen tuoksun vain,
- ja kirvelevät haavat
- yöss’ ihmevoiteen saavat.
II
muokkaa- Maan aavikoitten kukkanen,
- sa kaunis uni sielujen.
- sa lohdullinen sana,
- kuin loistat kirkkahana!
- Ah, armahditko kulkijaa,
- ken kuumaa tietä vaeltaa
- niin nääntyneenä, yksin,
- niin synkin epäilyksin –
- kun, jalolilja, matkallain
- sun raikkaan tuoksus tuta sain,
- kun välkyit kasteveessä
- mun silmieni eessä...?
Lähde: Sarkia, Kaarlo 1929: Kahlittu: runoja. WSOY, Porvoo.