Aamuvaellusta

VIII [Aamuvaellusta] Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Nousemaan saan vielä voimaa..

Yöllä tuska puhui: Matka

päättyi tähän, täst’ et jatka!

Siitä kun en öitä nuku,

kun oon vaivan pitkän vanki,

luvuton on vuorten luku.

Nousen, elämää en soimaa.

Elän, vaikka mulla mitään

muuta ei kuin kuollut usko.

Akkunaan! horjun – rusko

nostaa kultavuorta itään –

pilvipensastojen lehdin

saartuu taivaat – horsmatarhain

hohtoisena puuntaa hanki!

Onni heittää aamu-varhain

valvevuode, hauta harhain!

Näkemään sun vielä ehdin,

aamunnousu, aika parhain!

Jalkani ma suorin kengin,

vyötän kupeeni ja lähden.

Autuus: yön ja varjon rengin

valo vastaanottaa, hengin

sädevihmaa päiväntähden!

Elämäni köyhä, pieni,

tuskanhiilu hiipumaton,

ylistän sua lahjas tähden.

Auvo suuri, arvaamaton;

kaartuu alla ilmankaton

aamutieni,

luvuttomiin toisiin teihin

kutoutuu. Kuulun heihin,

jotka luotiin. Poljen polun,

jonka unho peittää, solun

ajattomaan, rajattomaan

maahan, minne käymme kaikin

Mihinkään en niinkuin omaan

tartu – kaiken lainaks saikin

sydämeni, yöt ja päivät

ilon pilkkein, pitkin murhein.

Vaella vain mielin urhein,

sydämeni, kerran näet:

tuskan rämeet, riemun mäet,

onnen kunnaat taakses jäivät.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.