Aamulaulu (Fröding)

Aamulaulu.

Kirjoittanut Gustaf Fröding
Suom. Aarni Kouta.


Näin unessa kerran
ma Aarian maan,
näin Auringon-Herran
ma hehkuaan,
elonlahjojaan käsin tuhlailevin
jakavan yli seudun, mi sittemmin
katos suitsuviin kuiluihin.
Ma heelmäpuulehtoja rannoilla näin
vesireittien valtavain, kimmeltäväin,
näin viinitarhoja, kirsikkoja
liki virtaa, mi vierivi laaksossa,
näin vehnän villinä kantavan viljaa
sydänmaalla, mi yksin uinuvi hiljaa,
humalan näin kiertävän, luikertavan
läpi korpien hongasta honkahan.
Ja viljavat aumat
on vierillä veen,
siell’ laitumill’ laumat
käy paimenineen,
alas ehtoisin kaste kun pisaroi,
vajan viereen vaimot ja neidot toi
pytyt, joita vartoo maito ja voi.
Mies voimakas, nainen hento on,
ja nuoriso notkea karkelohon,
väki alaston, ylpeä taipuakseen,
ylen puhdas pukujen porttouteen,
mut tyttöjen joukossa joskus jos kohtaa
monikirjavan vaatteen, mi lanteilla hohtaa,
se siihen on joutunut tehdäkseen
tytön armaammaksi vain armaalleen.
Joen vuolahan pauhu
ei kuulu, ei näy,
miss’ ilmoihin sauhu
lähitöllien käy,
siell’ leikkiä lyö kera pienimpäin
hymyhuulisten, itkeväin, lyllertäväin,
suku harmentunut, iäkkäin.
Mut huipulla kukkulain kimmeltäväin
koti kuninkaan nousevi päivää päin,
ylt’ympäri kuilut miss’ syöksyvät,
sydänkesällä kansan on käräjät,
ja kuningas lausuvi tuomioita,
hän auringon kanssa aattelee noita,
jumaltiedot hän tietää auringon,
mitä syntynyt, syntyy ja syntyvä on.
Käy metsässä nuori ja vapaa mies,
ei painostanut ole häntä ies,
hänen verensä kiihkeenä hyrskyää, palaa,
hänen uhkansa taistoa halaa,
ja kaikki hän taitaa ja kaiken hän ties.
Hän väikkeessä veitsen ja peitsen
parahimmankin taistajan suistaa,
ja kisoissa suudella muistaa
tytöt sorjimmat, uhmaillen
vihan vimmaa sulhasien.
Hänen riemuisen käyntinsä unessa näin,
miten kaikki, kun astui hän eteenpäin,
oli ryhtiä uljuuden,
hymy kumma huulilla kertoa ties,
ett’ oli hän mies
jumalsyntyinen,
lähin, lemmikki jumalien.
Hän riemuiten kulkevi eellehen
povess’ synkkien metsien,
matajalle pienelle hän hymyää,
mi polulta pois hypähtää,
käen kukkuun hän yhtyy ja virtehen rastaan,
jänön jälkeä vainuaa,
liki lampea painuu paatta hän vastaan,
kalan katsovi polskintaa,
hän rannalla polvilleen vaipuu,
vedenkalvosta juomahan taipuu.
Näin, kuinka hän katseensa riemuiten loi
kuvan puoleen, mi säihkyen nähdä soi,
miten kaunis miehuudenvoimassaan
jumalsyntyinen olla voi.
Jalat sirot, valkeat
varpaisillaan, astuvat,
nyt ne väistää, pälyää,
vaiti! tokko älyää
kukaan jalan valkean
pienen, kauniin kulkevan.
Hiljaa, rungon takaa hymyy
silmät riemun-raikkahat,
tytön hennot harteet lymyy
niinkuin arat karitsat,
sitten vaiti, varuillaan
käy hän piilostaan.
Ja äkkiä lailla tuulispään
kädet valkeat tarttuvat metsästäjään
hänen silmänsä sulkien,
ja hän vangilleen nauraa ja ilkamoi,
hän päästä ei voi,
ei pyrkien, pyristellen.
»Arvaa pois,
itserakas raukka, kuka
tääll’ ois
muka?»
Ja hän raastaa ja lyö nipistäin,
pelottaaksensa armasta näin,
ja saadakseen vastauksen,
hänen selkäänsä kiusaa hän jalallaan,
mut kiusa on vaan
hyväelyä rakkauden.
Sokeasti taistellen
arvailee hän: »Nokkonen,
Riisto, Raasto, tunnen sinut,
Takiainen – päästä minut!»
Yht’äkkiä nauruun hän purskahtaa,
ylös ponnahtaen tytön kiinni saa,
liki huuliaan
tytön vie hän ja suutelee huumiossaan,
ja hän painuu sulhon puolehen,
ja nyyhkii itkuun purskahtaen,
tämän katsetta etsii, ja välkähtäin
sisimmän hänen sielustansa saa näin.
Ja kuin Aarian ruusu umpunsa
luo auki kohti aurinkoa,
kevättuulta ja siemeniä elämän,
lepäs paljaana, kauniina hän
syli auki ja helma vavisten
rakastettua odottaen.
Niinkuin sirkkalehdet, tähän asti
ummess’ olleet, auetessaankaan
eivät irtaudu saumoistaan,
lepäsivät vielä rakkahasti
lanne lanteessa he rinnakkain
sylitysten liki toistaan aivan,
jälkeen rakkautensa ensi vaivan
punaposkisina huohottain.
Mutta kera avaruuden valon,
joka onnen maailmoista loistaa,
saapui autuus lailla airuen,
tuoden valon lempeen siunauksen,
niinkuin päivän pilke läpi salon,
jumalaisen siunauksen toistaa
lempiville ihmislapsillen.


Lähde: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia. 1922. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.