Aamulaulu (Fröding)
Aamulaulu. Kirjoittanut Gustaf Fröding |
Suom. Aarni Kouta. |
I.
muokkaa- Näin unessa kerran
- ma Aarian maan,
- näin Auringon-Herran
- ma hehkuaan,
- elonlahjojaan käsin tuhlailevin
- jakavan yli seudun, mi sittemmin
- katos suitsuviin kuiluihin.
- Ma heelmäpuulehtoja rannoilla näin
- vesireittien valtavain, kimmeltäväin,
- näin viinitarhoja, kirsikkoja
- liki virtaa, mi vierivi laaksossa,
- näin vehnän villinä kantavan viljaa
- sydänmaalla, mi yksin uinuvi hiljaa,
- humalan näin kiertävän, luikertavan
- läpi korpien hongasta honkahan.
- Ja viljavat aumat
- on vierillä veen,
- siell’ laitumill’ laumat
- käy paimenineen,
- alas ehtoisin kaste kun pisaroi,
- vajan viereen vaimot ja neidot toi
- pytyt, joita vartoo maito ja voi.
- Mies voimakas, nainen hento on,
- ja nuoriso notkea karkelohon,
- väki alaston, ylpeä taipuakseen,
- ylen puhdas pukujen porttouteen,
- mut tyttöjen joukossa joskus jos kohtaa
- monikirjavan vaatteen, mi lanteilla hohtaa,
- se siihen on joutunut tehdäkseen
- tytön armaammaksi vain armaalleen.
- Joen vuolahan pauhu
- ei kuulu, ei näy,
- miss’ ilmoihin sauhu
- lähitöllien käy,
- siell’ leikkiä lyö kera pienimpäin
- hymyhuulisten, itkeväin, lyllertäväin,
- suku harmentunut, iäkkäin.
- Mut huipulla kukkulain kimmeltäväin
- koti kuninkaan nousevi päivää päin,
- ylt’ympäri kuilut miss’ syöksyvät,
- sydänkesällä kansan on käräjät,
- ja kuningas lausuvi tuomioita,
- hän auringon kanssa aattelee noita,
- jumaltiedot hän tietää auringon,
- mitä syntynyt, syntyy ja syntyvä on.
II.
muokkaa- Käy metsässä nuori ja vapaa mies,
- ei painostanut ole häntä ies,
- hänen verensä kiihkeenä hyrskyää, palaa,
- hänen uhkansa taistoa halaa,
- ja kaikki hän taitaa ja kaiken hän ties.
- Hän väikkeessä veitsen ja peitsen
- parahimmankin taistajan suistaa,
- ja kisoissa suudella muistaa
- tytöt sorjimmat, uhmaillen
- vihan vimmaa sulhasien.
- Hänen riemuisen käyntinsä unessa näin,
- miten kaikki, kun astui hän eteenpäin,
- oli ryhtiä uljuuden,
- hymy kumma huulilla kertoa ties,
- ett’ oli hän mies
- jumalsyntyinen,
- lähin, lemmikki jumalien.
- Hän riemuiten kulkevi eellehen
- povess’ synkkien metsien,
- matajalle pienelle hän hymyää,
- mi polulta pois hypähtää,
- käen kukkuun hän yhtyy ja virtehen rastaan,
- jänön jälkeä vainuaa,
- liki lampea painuu paatta hän vastaan,
- kalan katsovi polskintaa,
- hän rannalla polvilleen vaipuu,
- vedenkalvosta juomahan taipuu.
- Näin, kuinka hän katseensa riemuiten loi
- kuvan puoleen, mi säihkyen nähdä soi,
- miten kaunis miehuudenvoimassaan
- jumalsyntyinen olla voi.
III.
muokkaa- Jalat sirot, valkeat
- varpaisillaan, astuvat,
- nyt ne väistää, pälyää,
- vaiti! tokko älyää
- kukaan jalan valkean
- pienen, kauniin kulkevan.
- Hiljaa, rungon takaa hymyy
- silmät riemun-raikkahat,
- tytön hennot harteet lymyy
- niinkuin arat karitsat,
- sitten vaiti, varuillaan
- käy hän piilostaan.
IV.
muokkaa- Ja äkkiä lailla tuulispään
- kädet valkeat tarttuvat metsästäjään
- hänen silmänsä sulkien,
- ja hän vangilleen nauraa ja ilkamoi,
- hän päästä ei voi,
- ei pyrkien, pyristellen.
- »Arvaa pois,
- itserakas raukka, kuka
- tääll’ ois
- muka?»
- Ja hän raastaa ja lyö nipistäin,
- pelottaaksensa armasta näin,
- ja saadakseen vastauksen,
- hänen selkäänsä kiusaa hän jalallaan,
- mut kiusa on vaan
- hyväelyä rakkauden.
- Sokeasti taistellen
- arvailee hän: »Nokkonen,
- Riisto, Raasto, tunnen sinut,
- Takiainen – päästä minut!»
- Yht’äkkiä nauruun hän purskahtaa,
- ylös ponnahtaen tytön kiinni saa,
- liki huuliaan
- tytön vie hän ja suutelee huumiossaan,
- ja hän painuu sulhon puolehen,
- ja nyyhkii itkuun purskahtaen,
- tämän katsetta etsii, ja välkähtäin
- sisimmän hänen sielustansa saa näin.
- Ja kuin Aarian ruusu umpunsa
- luo auki kohti aurinkoa,
- kevättuulta ja siemeniä elämän,
- lepäs paljaana, kauniina hän
- syli auki ja helma vavisten
- rakastettua odottaen.
V.
muokkaa- Niinkuin sirkkalehdet, tähän asti
- ummess’ olleet, auetessaankaan
- eivät irtaudu saumoistaan,
- lepäsivät vielä rakkahasti
- lanne lanteessa he rinnakkain
- sylitysten liki toistaan aivan,
- jälkeen rakkautensa ensi vaivan
- punaposkisina huohottain.
- Mutta kera avaruuden valon,
- joka onnen maailmoista loistaa,
- saapui autuus lailla airuen,
- tuoden valon lempeen siunauksen,
- niinkuin päivän pilke läpi salon,
- jumalaisen siunauksen toistaa
- lempiville ihmislapsillen.
Lähde: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia. 1922. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.