Aalto-järveläiset

Aalto-järveläiset. (Omia mielen-juohutoksia). Kirjoittanut Thomas Friman

Ennen kuin Suomalaiset joutuivat Paapeinsa valtaan, elelivät he vapailla avarassa maassansa, joka ulottui Urali tuntureita Itämereen Obi virtaan ja Hartsi vuoriin, ja Pohjois jäämerestä Mustaan ja Kaspian merehen – niin lavia oli muinais suomalaisten maa-ala. Kotoisessa elämässänsä heillä oli valtiaana oma tuonnollinen järkensä. Jokainen talon isäntä oli kuninkas ja rajatoin valtias talossansa ja pereessänsä. Keskinäiseksi kanssakäymisen ja yhteisen vaaran estämiseksi yhistyivät likimmäiset talot ryhmihin, ryhmät kylihin, nämät pitäjihin ja pitäjät kihlakuntiin; ja jokaisesta näistä oli valittu mies jota nimitettiin vanhimmaksi. Koska yhteistä neuottelemista tarvittiin, niin kokountulvat milloin vanhimmat, milloin taas kalkki talonisännät käräjiin, ja jos sattui vihollisia vastultevaksi, tahi kaukaisille maille lähetettäväksi, niin valitsivat keskuuestansa etevämmät ja voimakkaammat itsellensä esimiehiksi vainoteillä, tahi muissa vaarallisissa retkissä, joissa tarvittiin monta urosta yhteen ja miehen älyä käytettäessä. Senlaisia esimiehiä muinais-suomalaisilla olivat Kaleva, Väinämöinen ja muut, joista muisto on meilleki säilynyt vanhoista kansamme runoissa.

Näinä Suomalaisten sankari- ja vapa-aikoina asui avaran Aalto-järven pohjoisella suunnalla, heelmällisellä saarella, mahtava Karjalaisien kihlakunnan vanhin, Valamoinen, uros suuresta su’usta. Valamoinen oli ankara sankari so’issa, viisas neuoissa.

Valamoisella oli väkirikas talo, vaan oma pereensä pieni: naisensa Eukko ja tyttärensä Impi. Talossansa oli monta orjaa, mi oli soasta saatu, mi veloista tuotu. Kaikkea oli kyllä Valamon saaren isännällä, vaan itse oli vanha. Eukko iähtynyt, Impi vähäikäinen. Immellä oli suloinen sulho, soria Sortavainen, nuori Nevaisen poika, jota päivä päivältä vuoteltiin sotaretkiltänsä Valamon saarelle tulemaan, neitiä kosijomaan ja kotihinsa Sortavalaan viemään.

Kovaksi lykyksi tuli Valamon saarelle Tuoni, ennen sulhoa; vei ison ja emon Tuonelaan. Yksinänsä jäi Impi kotihinsa suremaan. Isännuuen talossa valtasivat pahankuriset orjat; Immestä arpaa heittelivät kennen omaksi joutuisi. Impi yksin surressansa, näkee itsellensä tuhon tulevan joutuisasti juoksee rannalle, työntää pienoisen purtensa veteen, täyttä väkeänsä soutaa selälle.

Kohta julma joukko näki Immen paossa olevan, samassa rientivät neitoa etsintään, läksivät tyttöä tavoittelemaan.

Jo Impi näkee itseänsä turmion tapaaman, pahalaisten pauloihin joutuvansa; pelko syäntänsä järisytti, vaara voimia lisäsi. Mut’ pahalaisetki yhä likeneevät. Häässänsä Impi itkuhun purskahti alkoi Ukkoa, Yli-Jumalaa rukoilla avuksensa tulemaan, vaarasta vapahtavaan:

”Oi Ukko, Yli Jumala,

Hattaroien hallitsia

Tule turvaksi minulle,

Avukseni armas Luoja!

Tapa tuimat muo’ollasi,

Kurikalla kultasella,

Jot’ en jou’u juoniloihin

Pahan pauloihin pakahu.

Jos et tuho turmioita,

Tapa tappajan sukua,

Niin menehyn mierukka,

Kuollo korjaapi katalan, –

Neuo neittä vaara estä,

Pahan pauloista pelasta: –

Missä piilen piika parka,

Levon löyän orpo-lapsi;

Vierenenkö mie vetehen,

Vaivun valko-vaahtoiseksi,

Vainko mennen männikköhön,

Manalan omaksi maaun? –

Tule Tuoni turvakseni,

Kataloa korjaamaan

Isoni sulo-sivulle,

Emoni oman mukahan.”

Heti kuului ihana ääni kirkkaassa hiljaisessa ilmassa, ikään kuin kanteleen soitto:

”Elä itke Impyeni,

Valittele vaikeasti;

Elä kostoa kokota,

Tappoloja toivotteli:

Kosto kuoleman kokema,

Pahalaisten palkitsema;

Tappo tuimien tekemä,

Vainomiesten murhaelma;

Elä viere sie vetehen,

Vaivu valko-vaahtoiseksi –

Vetelä vetinen vuoe,

Voahti on vähä-varainen.

Elä mäne männikköhön,

Maan Manalan omaksi –

Manalassa maot syövät,

Männikössäsie mätänet –

Ei oo tuoni turvanasi

Sua sieltä ottamassa;

Ei oo suotuna sinulle,

Olla isosi sivulla;

Eikä kanneta, kaponi,

Sua emosi mukahan:

Sull’ on suotu onni suuri,

Elo pitkä ennustettu.”

Impi tuli rohvaistuksi, vaakutettu pelastuksestansa, tieon halulta voitettuna kysäsi ihana ääniseltä ilmassa olialta:

”Kukas olet kultueni,

Kuka ilmassa olla?

Ootko Onnetar omani

Toivon tyttö taivosessa

Joka onnen annat mulle

Elon pitkän ennusteet?”

Suloinen ilman ääni vastaeli lempiästi:

”Olen Onnetar iloinen

Ilman impi, luonnon lempi

Hyvän, hellän haltiatar,

Kapo kaunisten kuninkas,

Jok’ en anna omiani

Lemmon luomien omaksi.”

Nyt rupesi Immen pursi joutussammasti juoksemaan; vaan kuin neiti tunsi voimansa vähenevän, niin pistisii pursineen lahteen piilemään. Lahen pohjukassa, rannikolla, sattui seisomaan sotainen pursi. Neion syän säpsähti ilosta: – Pursi ei ollut vieras – se oli sulhon pursi. Sortavainen oli tulemassa Valamon saarelle, neien haentaan, vaan mänö matkallansa poikkesi aluellensa halmeltansa katsomaan.

Sortavaisen mieli musteni kuullessansa pahankuristen orjien kunnottomia neuoja ja käytöksiä: heti lähti neitinsä keralla kotihinsa miettien kovasti kostaaksensa pahat Valamois vainaan palveliat.

Immen ajajat eivät äkänneet neien piilopaikkaa, – he souti e’elleen. Sortavainen kohta näki heiät. Nähtyänsä kovan kostajan purren pahalaiset hätäyntyivät. Tuskissansa he paniivat maalle. Sortavainen heiän perästä; Impi ummon miemona purressansa. Liki rantaa päästyänsä Nevaisen poian pursi sattui kiveen. Lempo autteli omiansa, jotta rupesi vuotamaan, orjat rupesivat jättämään, he pakenivat maalle. Pääsi Sortavainenki kuivalle; pienoisen puron luona saavutti pahalaiset, tässä heiät vaara tapasi. Nevaisen poika kuritti heiät – tappoi kauhealla kalvallansa. Koko tämän koston ajan Impi ei ollut elävä eikä kuollut. Nyt Sortavainen elvytti neitinsä, paransi purtensa, ja meni morsiamensa keralla kotihinsa, jossa Impenensa eli onnellisesti monta monuista vuotta, kaikilla kunnioitettuna ja hyvänä piettynä.

Kohta kotihin tultuansa, kävi Sortavainen saarella tuhoamassa jäännökset orjat, jotka olivat vuottelemassa kumppaneitansa neien keralla, eivätkä ehtineet kostoa välttää. Valamon saari jäi autioksi, sinnes, kunnes sen valtasivat Venäläiset.

---

Tämän tarinamme perustuksia löytyy tänäki päivänä: Valamon saari löytyy nytki. Eukoksi nimitetään jokaista miehekästä naista; Immeksi jokaista, kaunokaista, hyvänlaatuista tyttöä. Sortavala vieläki on paikallaan. Nevaisen nimi alkaa olla unohtumaisillaan: Nevaisen järveksi kutsuttiin, toisinaan Aaltojärveä, jonka Venäläiset ristivät Laatokaksi, josta Nevajoki nytki juoksee Suomen mereen. Lahtea, jossa Impi löysi sulhonsa kutsutaan, muistoksensa, Impilaheksi, josta sai koko pitäjä nimensä. Purovaaran kylä, Impilahen pitäjätä, Sortavalaan päin muistuttaa paikkaa, jossa vaara tapasi pahankuriset orjat.

[Thomas] F[rima]–n.

Lähde: Suomi 6.11.1847.