Aadamin lepo

Aadamin lepo. Kirjoittanut Carl Spitteler

Taas turhaan Aadam käden kiivaan iskenyt

on porttiin Eedenin, ja maita harhaa nyt.

Ei vaimon itku, valitus ei lasten

pidättää häntä lepoon yhteen kohti saata.

Kuin varmaa asuinpaikkaa välttäis vartavasten

hän eespäin rientää pitkin, poikin maata.

Niin kerran päiväll’, levätessä Aadamin,

rukoili Eeva Herraa uhrein palavin:

»Noin suitsee uhrini sun puolees, Ylin.

Ma kurja milloin kodin löynnen, rauhan sylin?

Talossa taivaan kahlett’ eikö mitään,

mi estäis puolisoni riennot länteen, itään?»

Tään kuuli Herra, nosti käden tulisen

ja Eevan esikoiseen sytti kuumehen.

Ei pappi paranna, ei lääke eloon auta,

ja viikon päästä kedolla jo kaartuu hauta.

Ja Aadam surren alkaa vaellustaan jatkaa,

vaan salaa ympyräksi kiertää jalat matkaa.

Vast’ ääreen haudan kierrostaan hän pysähtää,

luo toisen haudan, kodin tekee, sekä lepoon jää.

Lähde: Siljo, J. 1919: Selvään veteen: runoja ja tunnuslauseita . Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.