A. Oksaselle

A. Oksaselle. (60-vuotis-juhlassa 1886.) Kirjoittanut Paavo Cajander

Yleiseen iloon yhtyy etäinen vieraskin,

Ei niinkään vieras sentään, vaan tuttu läheisin,

Runotar kaino Suomen, Sun ensilempesi,

Nyt riemupäivänäsi Sinua tervehtii.

Se muistaa armast’ aikaa, jon’ ensin yhdyitten,

Se halpa maan ol’ impi, ja silmä itkuinen,

Sit’ ilkuttihin, mutta sen näkö hurmas Sun:

Sydämmeen sinä katsoit, muut katsoi pukuhun.

Lemmestä silloin poves se »säkeniä» loi,

Ja vanha runokannel koht’ uusin kielin soi,

Ja helmilöitä meren sikisi pohjahan,

Ne kaunisteeksi kannoit Sun impes kaulahan.

Ja näin Sa hänet sitten ylhäisten seuraan veit,

Ja vait ol’ ilkkujatkin ja kunniata teit,

Ja oppisaliin suureen Sa hänet talutit,

Ja joukot tietä annoit ja Teille kumarsit.

Ja sydän Suomalaisten se tulta leimusi,

Ja nuorten povi paisui ja innost’ uhkuili,

Kun uusin kielin helkkyin nyt Suomen kannel soi,

Käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi.

Tät’ armast’ aikaa muistain, Sua impes tervehtää,

Sin’ olit silloin nuori, nyt olet harmaapää,

Mut kallein hälle vielä Sun ensi lempes on,

Ja runohelmes hälle koristus verraton.

Ja nyt, kun illan suussa näet työsi vainion

Ja tähkät täydet nuokkuin laskeissa auringon,

Ja kansasi kun kilvan Sinua kunnioi,

Runotar Suomen silloin ei äänet’ olla voi.

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.