15 12–13/IV 97
15 12–13/IV 97. Kirjoittanut Antti Rytkönen |
- En tahtonut kansalle tuskia,
- en tahtonut vääryyttä, sortoa,
- en tahtonut kansaani kostaa.
- Minä tahdoin yöstä ja hallasta,
- minä tahdoin vieraasta vallasta
- tämän kansan jaloille nostaa.
- Mun käskyni kankailla Suomenmaan
- sai kodit liekkinä leimuamaan,
- sai soimahan sotatorven.
- Sain taistella kansaani vastahan,
- mut herättää tahdoin unestaan
- ylös kontion Suomen korven.
- Mun käskyni kankailla Suomenmaan
- sai veljet veljiä surmamaan,
- sai vuotamaan kansani verta,
- minä tahdoin sorrosta, vainosta
- ja taistojen taakasta, painosta
- ylös nostaa kansani kerta.
- Mun käteni kansalle Suomenmaan
- ei antaa saattanut apuaan,
- se armoton oli kuin rauta.
- Mut armoa aika ei sallinut se,
- ja armotonna myös minulle
- nyt aukenee äkkiä hauta.
- Nään sinne uskoni sortuvan
- ja toivoni Suomen kansahan,
- sen vapauteen, vastaisuuteen,
- en nousevan rautaista kouraa nää,
- joka kansani voisi jännittää
- ja herättää elohon uuteen.
- Valo vaipuu eloni auringon,
- pian yöhön pimeään peittynyt on
- sen sammuva iltarusko.
- Kun kalman vuoteelle painan pään,
- minä pirstoina toivoni suuren nään,
- nään sammuvan eloni uskon.
- Jo Manan neitoset maatavat,
- jo kalman tyttäret kaatavat
- tään kontion Suomen korven...
- Mut kulkaa ratsujen jyminää,
- oi, kuulkaa! Mistä on melske tää
- ja toitotus sotatorven?
- Minä kuulen tanteren töminää,
- maan perustuksetko järkähtää,
- minä kuulen kalsketta kalpain!
- Minä kuulen myrskyjen mylvintää,
- minä kuulen kuin raivoopi rajusää,
- minä kuulen sortuvan salpain!
- Minä kuulen sulavan Suomen jään,
- minä kuulen: nuijilla isketään,
- jo korven kontiot herää!
- Läpi vuosisatojen harsojen,
- sen kärsimyksien, tuskien
- näen: paistaa jo päivänterä.
- Minä näänkö vain haaveuniain,
- minä vuoteellaniko houraan vain?
- En, en, se uni se on totta –
- Mut katso, katso, ken se on, ken?
- Se käsi on kalman, tunnen sen! –
- Nyt saat minut luoksesi ottaa!
Lähde: Rytkönen, Antti 1900: Lauluja. Helsinki.