”Rokotiili”
| ”Rokotiili”. Kirjoittanut Kaarlo Forsgren |
Rauha vallitsi viime kesänä K:n pitäjässä aina siihen hirmuiseen aikaan asti, jolloin hirveä peto nosti päänsä Päijänteen uhkeoilla ulopuilla ja kauhistutti koko seutua. Pian kaikui kauhistava huuto: ”Rokotiili Päijänteessä!” pitkin Päijänteen rantoja, joutuipa myös turvallisessa sisämaassakin asuvien korviin. Ihmisparkujen sydäntä särkevä huuto sai tukan pörhöön nousemaan (minun tukkani ei kuitenkaan sitä temppua tehnyt, sillä se oli vastikään vallan lyhyeksi keritty) – ja panipa se vielä sydämen sisimmän sopukan nipukankin värisemään ja tutisemaan. – Kauhistus oli maassa. Miehet ajattelivat ja aprikoivat, joskus putosi kauhistuksesta mällikin heidän poskestaan; akkain ja lasten joukosta kuului pientä pirinätä – ja juoruämmillä oli entistä suurempi merkitys ja arvo.
Mutta kuinka sitte oli tämä hirmuinen ”rokotiili” Päijänteeseen saapunut kaukaisilta asuinpaikoillaan, kuinka asia oikein tapahtui?
Tahdon voimani mukaan, luonnollisesti omiani sekaan panematta, kertoa tämän kauhean asian koko juoksun ja kaikki sen erityiset parakraahvit, mikäli tiedän. Suuresti kuitenkin epäilen luonteeni lujuutta kertoessani tätä kauheata skandaalia; sillä yksistään tämän ”aineeni sankarin”, hirveän rokotiilin, muisto saattaa minut milt'ei mielettömäksi.
Koetan kuitenkin kertoa – sitä ennen panen käteni sydämeni päälle ja puristan sitä, ett'ei se kovin pamppailisi ja ehkä vielä nurinkin nuljahtaisi.
No nyt koetan! Puhu sydämeni, puhu kyllyydestäsi!
Asian perä ja juuri on tämmöinen. ”Varmojen” lähteiden, ”vissien” ihmisten puheiden mukaan juttuni kirjoitan – se on huomattava –, sillä kennenkäpäs puheita sitte olisi uskottava, jos ei juuri niiden arvoisien kansalaisten, juuri juoruämmien, jotka niin paljon ja niin suurella innolla, jalomielisyydellä ja omia vaivojaan katsomatta sekä yleisiä että yksityisiä asioita kannattavat niistä herttaisan kahvipannunsa ääressä pöytäkirjaa pitäen.
Niin. Niinhän se on. Jyvaskylässä oli eläinnäyttely viime kesän keskipaikoilla (?). Piti siinä sitten monien muiden kauheiden petojen joukossa olleen myös ”rokotiili”. Sitä säilytettiin lasikaapissa (!). – Mutta mitästä tapahtui! Yht'äkkiä kenenkään huomaamatta särki peto lasikaappinsa, syöksähti läpi kauhistuneen ihmisjoukon, suurella jyräkällä Jyväsjärven laihoihin laineisin sitte mulahti. Siellä se jo ensimmäisen uhrinsa tempasi: nielasi yhdellä hotkauksella järvellä liitelevän purren siinä olijoineen. Kun rannalla seisovat ihmiset tämän näkivät, kävi kylmä väristys läpi sydämen ja selkä munuaisten ja Tipakka-Maija kaatui tunnotonna maahan.
Peto katosi sitte järven laineisiin; mutta loppuiko kauhistus sitte tähän?! Ei, ei, lähestulkoon! Jyväsjärvestä näet jatkoi peto matkaansa Päijänteen avaroille vesille. – Ja sitäpä juuri aijonkin kertoa, kuinka ”rokotiili” pitkin Päijännettä reisasi.
”Rokotiili”, herran jesta, rokotiili, voi .. voi .. tuli sen viet.. ä.. vä tänne.. ne..!” änkytti Kukko-Juosepin Maija-Liisa, päästyään ystävänsä Napukka-Leenan pieneen tupaan – ja puolikuoluksissa vaipui penkille. Kun hän sitte vähän tointui jatkoi hän: ”Niin. Eihän sitä ensin uskottu Tipakka-Maijan puhetta, hän kun tuli kaupungista ja kertoi että lokomotiili eli koro... vai mikä rokotiili se nyt olikaan oli karannut Jyväsjärveen. Mutta nyt se on uskottava ja Tipakka-Maija täst'edes vissinä ihmisenä pidettävä. Huomenna kutsun heti hänet kahville. – Sillä talon Jussi näki tänään, omilla luojan luomilla silmillään, kuinka se lokotiili eli rokutiili Risti-saaressa syödä järsi talon lammasta.. Ni.. in – eihän olisi uskonut. Kunpa edes näiltä seuduilta tuo vitsaus poistuisi!” Ja Kukko-Juosepin Maija-Liisa pani kätensä ristiin ja – huokasi.
Napukka-Leena oli suu seljällään kuunnellut kertomusta. Kun Maija-Liisa oli sen lopettanut, pani hän pannun tulelle ja pian joivat nämät muutoin riitaisat naapurit elämän lientä taas täydellisinä ystävinä. Kuppi kahvia toisensa perästä riensi rientomarssissa alas nenän alapuolella olevasta aukosta. Siinä sitten aprikoitiin ja arveltiin ja kaikellaisista muistakin asioista pöytäkirjaa pidettiin. – – –
Seuraavana sunnuntaina oli kaikki jo kirkonkylässäkin tietona. Tiedettiinpä vielä lisäksi että peto yhä vaan kulki kirkko-vesille päin. Siitäkös hätä syntyi niille, joilla oli venematkaa kirkkoon.
”Voi, voi! tuskin sitä enää tästälähi uskaltaa Herran templiinkään tulla!” huokasi muuan vesipuolelta oleva eukko.
”No elähän hätäile!” lohdutti toinen, ”jos se on sallittu että meidän lokomotiilin kauhean kidan kautta hukkuman pitää, niin mitäpä sille taitaa, niin – jos se on sallittu”.
– Millainen oli sitte tämä peto muodoltaan?
Eräs mies kertoi sen nähneensä ja sanoi sillä olleen ykskolmatta päätä ja kuusikymmentä kolme jalkaa. Kun hänen kertomuksensa sitte oli Reetan tuvassa puhdistetuksi ja asianmukaisilla lisäyksillä varustetuksi tullut, oli pedolla viittä vaille neljäkymmentä päätä ja satakaksikymmentä (sanoo 120) jalkaa.
Eikös tämä jo sitte ollut kauheata!?
Eräs toinen ukko kertoi seuraavan tapauksen, joka saattoi hänet suurimpaan hätään. Hän oli näet ollut metsässä; mutta yht'äkkiä rupesi siellä kummallisesti tuhahtelemaan. Paikka kun oli lähellä vettä, niin mitäs muuta miesparka saattoi arvella, kuin että maan kuulu rokotiili oli likellä. Mies loikkimaan kohti kotiaan, vieläpä siinä kiireessä virsutkin jaloista heltisivät ja ... kylläkai ne rokotiilin saaliiksi jäivät ... kyllä kai. –
Muutoin voin vielä mainita että rokotiilin sydän sanottiin olleen vatsassa ja keuhkot päässä. – Olihan siis paikkakunnalla täysi syy olla kauhistuksissaan. Pappia pyydettiin sanan voimalla petoa manaamaan, mutta ei tainnut hänkään uskaltaa. Mutta jonkun ajan kuluttua katosi peto ja kuului menneen Ahriikan vesille...
K:n pitäjässä oli taas rauha.
Tirsku-Matti istui kotonaan loimottavan valkean ääressä ja kertoi kepposensa: kuinka hän oli koko rokotiili-jutun alkuunpannut – – Mutta eihän hänen vakuutuksiansa uskottu – olihan niin moni vissi ihminen ja erittäinkin Tipakka-Maija pedon omilla luojan luomilla silmillään nähnyt!
Mutta nyt Tirsku-Matti pani kaksi mälliä poskeensa...
Lähde: Lounas 14.10.1890.