”Pikku poikani”

”Pikku poikani” Yksinäytöksinen näytelmä Kirjoittanut Emil Nervander

Kotimainen alkuteos

HENKILÖT:

JALMARI, kielenkääntäjä, 30-vuotias.

ELISE, hänen vaimonsa, 23-vuotias.

APTEEKKARIN ROUVA, Elisen äiti.

LÄÄKÄRI.

ROUVA EKLÖF.

PALVELUSTYTTÖ.

TALONMIES.

SANANTUOJA.

KYYTIPOIKA.

Tapaus Helsingissä kielenkääntäjän kotona, huhtikuun 21 p. 1861.

Pienenpuoleinen sali, kummallakin sivulla ovi ja perällä kaksi, joista toinen on koko näytöksen ajan auki valaistuun eteiseen. Katsojista oikealla on ajan kuosinmukainen, komerolla varustettu kaakeliuuni. Siisti vaan ei ylellinen huonekalusto.

1:nen kohtaus.

ELISE ja JALMARI.

Jalmari, istuen pöydän ääressä vasemmalla puolen huonetta etualalla, kirjoittaa silloin tällöin jonkun sanan paperille samalla kun hän näyttää muistelevan asioita.

Elise, istuen taaempana, pöydän ääressä, uunin lähellä, jossa palaa tuli, ottaa eräästä korista muutamia lapsen kapaloita, mekkoja ja myssyjä, joita tarkastelee, samalla kun hiljaa laulaa laulua: ”Rida, rida ranka.” Laulun päättyessä panee tavarat koriin, menee Jalmarin luo, laskee kätensä hänen olkapäälleen ja katselee häntä sydämellisesti.

JALMARI

(heittää kynän ja käärii hellävaroin kätensä Elisen vyötäisille katsoen ystävällisesti häneen).

Kultaseni, sinä näytät niin reippaalta, ettei minua ollenkaan huolestuta tuo hetki.

ELISE.

Ei minuakaan pelota vähääkään. Jalmari, oi kuinka odotan pikku poikaani.

JALMARI

(vetää hänet polvelleen istumaan, leikillisesti.)

Sinä olet pikku hupakko ”pikku poikinesi”. Jospa se onkin herttainen pikku tytön-tyllerö?

ELISE.

Ei, ei, ei! Kaikkea sinä puhutkin. Ei – reipas vankka poika, siitä olen koko sielussani vakuutettu. Ja kuulehan. Minä olen salaa jo neulonut pikku Jalmarin kastemekkoon hänen nimensä ja sen ympärille pieniä ruusunnuppuja ja tammenlehtiä. Se on niin ihmeen sievä. – Mutta et saa tätä kellenkään kertoa, se muistakin.

JALMARI.

Kas vain sitä pikku äitiä, jolla on salaiset puuhansa, sillä aikaa kun isä on poissa.

ELISE.

Minullapa on ollutkin hyvää aikaa viime päivinä, sinä kun olet ollut kotoa poissa tavallista enemmän.

JALMARI.

Ethän liene siitä pahoillasi? – Tuo valiokunnan kokoonkutsuminen on saanut kaikki ylösalaisin. Koko Helsinki on liikkeellä. Ei voi millään ehdolla pysyä kotosalla.

ELISE.

Rakas Jalmari, ymmärränhän minä sen hyvin vaikka minulla ei ole näinä päivinä ollut tarpeeksi mielenrauhaa syventyäkseni yleisiin asioihin. Mutta mitä siitä. Tiedänhän, että sinä ja muut, jotka ajattelevat yhtä jalosti kuin sinä, olette levottomia ja jännityksissä, mitä olisi tehtävä.

Jalmari laskee ikäänkuin sattumalta kätensä edessään olevalle paperille.

ELISE

(leikillä, osottamatta kuitenkaan mitään uteliaisuutta, siirtää hänen kätensä syrjään.)

Mitä sinulla nyt on työnä? Kas, luettelo, jossa on isänmaallisten miesten nimiä! Aina sama Jalmari. – Aina vain ajatuksesi askartavat isänmaan hyväksi.

JALMARI.

Olen vain, kultaseni, tähän kirjoitellut, mitä tänään kaupungilla kuulin. – Nämä herrat aikovat panna vastalauseensa sitä vastaan, että valiokunta edustaisi valtiopäiviä, ja tiesi Jumala mitä kaikkea vastaan.

ELISE.

Näytähän! Noin monta tunnettua miestä Suomen eri seuduilta.

JALMARI.

Näitä kaikkia odotetaan tänään kaupunkiin, kelirikosta huolimatta. Erityiset viestinviejät ovat olleet kutsuja kuljettamassa, ja kokous on määrätty täksi illaksi 8 ajaksi, – ja ajattele, se pidetään samassa talossa, jossa sinä asuit ollessamme ensimäistä vuotta kihloissa.

ELISE.

Se vuosi oli onnemme alku. Mutta Jalmari, et voi arvata, mitä nyt juuri johtui mieleeni. Minulla on jotakin sinulle tunnustettava. Voithan ymmärtää, että kun on kaikki näkevän Jumalan edessä, lapsi sydämmellä, niin kuin minä nyt, niin haluaa täydellistä rauhaa ja levollisen mielen – ja sen vuoksi tahdon tunnustaa sinulle kaikki, että Jumala olisi minulle laupias. – Tiedätkö, minkä vuoksi isä lopultakin suostui avioliittoomme, vaikka ensin vastusti? Isä, uskonnollinen mies, piti sinua liian maailmanmielisenä, mutta minä sitten hänelle vakuutin, että sinä rakastat Jeesusta –

JALMARI.

Mutta Elise?

ELISE

(jatkaen).

– silloin herahti kyynel vanhuksen silmään, hän puristi kättäni ja virkkoi hiljaa: ”Mene sitten hänelle, – Jumala siunatkoon sinua, lapseni”. Tiedän, että en puhunut aivan totta, ja se on huolestuttanut minua usein, mutta olenhan sen jälkeen ollut niin onnellinen, jonka tähden olen uskonut, että Jumala on minulle antanut anteeksi.

JALMARI.

Tämä, kultaseni, olkoon vain meidän keskinäinen asiamme, ymmärräthän.

ELISE.

Ja tottahan poikamme kastetaan?

JALMARI.

Eipähän kastamatta! Minä olen virkamies, ja lapseen nähden sinun on valta kaikessa. Tulkoon sinusta oikein hyvä ja hurskas äiti pikku lemmikillemme.

ELISE.

Kiitos, Jalmari, nyt olen iloinen, niin iloinen. Tämä asia on painanut sydäntäni. – Kuule, sitten kun näet poikamme, niin sinä kirjoitat kauniin runon hänestä ja minusta, eikö niin?

JALMARI.

Noo! – Kaikkia sinä haluatkin? Tiedätkö, entisillä runoillanikaan ei minusta ole mitään arvoa. Ne ovat niin onteloita.

ELISE.

Mutta Jalmari! Elä sano niin, jotka ovat minulle niin rakkaita, ja minä opetan poikamme nostamaan katseensa sinuun ylpeydellä.

JALMARI.

Elise! – Sinä tiedät, kuka tuntematon isäni oli. Minulla ei ole minkäänlaista entisyyttä, niin kuin muilla. Sentähden olen koettanut luoda tulevaisuuden itselleni ja sinulle.

ELISE.

Ja pojallemme. – Sehän juuri on ihanaa. Sinun nimesi omistajana on hän seisova kunniakkaana yllänsä Jumalan päivä ja nuoressa sydämessään meidän rakkautemme. Kun toisilleen antautuu koko rakkaudellaan ja vilpittömästi, niin siitä koituu onni, runsas ja rehevä. Ja nyt lapsemme!

JALMARI

(nousee.)

Sinä haaveilet ja olit saada minut unhoittamaan, että minulla oli määrä erään tuttavani kanssa pitää kokous.

ELISE.

Tietysti päivän kysymyksen johdosta. – Ja tuo isänmaanystävien suuri kokous kai pidetään salaisesti?

JALMARI.

Tietysti syvimmässä salaisuudessa, lukittujen ovien takana. Niin on minulle salaisuutena uskottu.

ELISE.

Eikö sinua ole siihen kutsuttu?

JALMARI.

Ei. Sinne tulee vain vaikuttavia miehiä, suurtilallisia ja muita, joiden voidaan katsoa edustavan maata. Mutta, muuten tuo levottomuus on ehkä liioiteltua.

ELISE.

Niinkö luulet? No sitten olen minäkin levollinen. Olisi pelottavaa ajatella, että – – –

JALMARI.

Mutta mistäpä sen oikeastaan tietää! Ehkä kaikki käy toivon mukaan tai kentiesi aivan toisin. Paljoko se on kello? Kas, jo seitsemän. Minun täytyy jättää sinut hetkiseksi yksin.

ELISE.

Ethän viipyne kauan poissa? Olen varma että äiti ehtii jo tänä iltana tänne. Anna täti oli nimittäin hämärän aikana pikimmältään luonani ja toi erään matkustajan terveiset äitiltäni. Äiti oli pari päivää sitte tullut Tampereelle ja jäänyt sinne vähän lepäilemään, kun matka Porista oli ollut rasittava.

JALMARI.

Vai niin, sitte voi hän olla täällä millä hetkellä hyvänsä. Mummo on vielä ripeä liikkeissään. – Mutta asiasta toiseen! Pieni talousrahastosi tarvitsee tietenkin näinä aikoina vahvistusta (ottaa lompakostaan muutamia setelirahoja, jotka antaa vaimolleen.) Tässä on pikku vaimoseni.

ELISE.

Näin paljon rahaa! Jalmari, kuinka se on mahdollista! Tässä on ihan liiaksi.

JALMARI.

Tavallista enemmän, sitä kai tarkoittaa minun säästävä emäntä kultani. Näetkö – minulle on nyt juuri maksettu muuan vanha saamiseni ylioppilasajoilta – rahat, joiden luulin ikipäiviksi menneen Kankkulan kaivoon. Ei sinun nyt tarvitse kitsastella. Saakoon anoppi nähdä, etten minä sentään aivan nälällä ruoki hänen rakasta lastaan.

ELISE.

Kaikkia sinä pakiset, armaani! Mutta näin paljon rahaa!

JALMARI.

No niin, siitä asiasta ei enää puhuta. Minun pitää jo lähteä. (Pistää paperin ja lyijykynän taskuunsa).

2:nen kohtaus.

EDELLISET. ROUVA EKLÖF, (tulee keittiön puolelta.)

JALMARI.

Kas rouva Eklöf! Olittepa hyvä, kun tulitte. Nyt voin huoletta heittää muoriseni hyvään hoitoon. Hyvästi rakas Elise. Tunnin kuluttua tahi niillä vaiheilla olen kotona. Minkälainen ilma siellä on nyt illalla, rouva Eklöf?

EKLÖF.

Kerrassaan kauhea. Sataa räntää, sellainen suden-ilma, että hyvä Jumala – ja pimeä kuin säkissä.

JALMARI

(etehisessä)

Minä otan sitten tuon sadetakin, niin olen kuin luotu rosvonilmaan. Vai mitä Elise? Kun minulla on tämä nuttu yllä ja pussikaulus pään yli, etpä sinäkään taitaisi minua hevillä tuntea. Näytän kai aika ryöväripäälliköltä? Hyvästi nyt hetkiseksi, äiti kulta! Hyvästi hyvä rouva Eklöf! (Menee.)

ELISE

(sulkien etehisen oven.)

Huu, sitä ilmaa! (Puhuu keittiön ovesta.) Liina, ole hyvä ja käy pyytämässä talonmiestä lakaisemaan etehisen portaat. Siellä on niin paljon lumisohjua, ja tohtori arveli, että hän kenties käy vielä tänä iltana täällä.

PALVELUSTYTTÖ.

Pihalle juuri ajettiin. (Etehisen kelloa soitetaan.) Varmaan tohtori! (Menee avaamaan ja ulos etehisen kautta).

3:mas kohtaus.

ELISE, ROUVA EKLÖF, LÄÄKÄRI.

LÄÄKÄRI

(päällystakkinsa kiiruusti riisuttuansa.)

Hyvää iltaa, hyvää iltaa, hyvä Elise rouva. Kuinka nyt jaksatte?

ELISE.

Olen niin reipas, kuin olisi kaikki jo ollut ja mennyt.

LÄÄKÄRI.

Valtimo lyö tasaisesti, ja kaikki onnistuu toivon mukaan, kunhan pidämme huolta, etteivät mitkään sattumat tee teitä rauhattomaksi. (Rouva Eklöfille.) Vai on rouva Eklöf täällä? Se on erittäin hyvä. Olen vakuutettu, että kaikki käy hyvin, mutta ”ei vara venettä kaada”, niinkuin sanotaan, ja sen vuoksi otetaan kotia vähän kloroformia, jos satuttaisiin tarvitsemaan. Minä kirjoitan reseptin (istuu Jalmarin pöydän ääreen ja antaa reseptin rouva Eklöfille). Kas tässä, rouva Eklöf, lähettäkää tämä apteekkiin, niin asia on suoritettu. (Eliselle.) Ja kuinka miehenne voi? Hän lienee ulkona tämmöiselläkin säällä, koskei häntä näy kotosalla.

ELISE.

Voi rakas tohtori, hän ei pelkää pimeyttä eikä myrskyä, tulkoon miltä taholta hyvänsä.

LÄÄKÄRI.

Nuoren miehen tuleekin olla rohkea, ja rohkeutta me tarvitsemme tavallista enemmän tänä aikana, jolloin meistä maailmaa kokeneista vanhoistakin valoisin kevätpäiväkin näyttää pimeältä. Mutta kyllä aika neuvon tuo, kunhan kaikki vankkana muurina toisiimme liitymme – eikä joukosta tarvitse kaivata teidän arvoisaa rehellistä miestänne, hyvä Elise rouva. (Puristaa hänen kättään, sitten hiljaa rouva Eklöfille joka on palannut takaisin.) Toimitettu? Hyvä. Jos näyttäisi siltä, että olisi välttämätöntä käyttää kloroformia niin lähettäkää vain hakemaan minua vaikka keskellä yötä. Minun nukunnallani ei ole enään isosti arvoa. (Kohteliaasti Eliselle.) Ja nyt on kaikki selvänä, ja minä luulen, että me kohta iloksemme näemme nuoren äidin onnellisesti hymyten katselevan ”pientä poikaansa”. Niin, niin ”pientä poikaansa”. Ja nukutaan nyt hyvin ja kootaan voimia ja ollaan oikein reipas! Hyvästi! Hyvästi! (Menee etehisen kautta)

Elise ilosta hymyillen saattaa häntä avaten ulko oven.

TALONMIES.

(tulee ulko-ovesta, heti lääkärin mentyä).

Portaita laastessani tapasin tämän kirjeen lumisohjussa. Se on varmaankin herrasväelle, koska se oli juuri kirjelaatikon kohdalla. Postimies on kai hätiköinyt ja pimeän päässä ja huonossa säässä pudottanut sen maahan.

ELISE

(ottaen kirjeen.)

Aivan märkä! Olipa se kiusallista. Kirje on todellakin miehelleni. Kiitos vain, hyvä Kalle!

TALONMIES.

Ei mitään kiittämistä. (Menee.)

4:jäs kohtaus.

ELISE ja ROUVA EKLÖF.

ELISE

(katsellen kirjettä.)

Ei tämä ole ollut postissa, vaan joku erityinen kuljettaja sen on tuonut. Käsiala on aivan outo. Olipa se harmillista, että sen piti pudota lumeen. Mutta katsokaahan, rouva Eklöf, kuori on aivan avonainen. Suulakka on liuvonnut irti. Kuinka lie sitten varsinaisen kirjeen laita. Saapa nähdä, saako mieheni kirjoituksesta mitään selkoa.

ROUVA EKLÖF.

Jos kirje jätetään märkään kuoreen, voi se käydä mahdottomaksi lukea. Täytyy kuivata paperi. (Koettaa uunin komeroa.) Tänne, hyvä rouva, uunin lämpimään komeroon, on paperi levitettävä. Kas niin, ottakaa nyt kirje pois kuoresta, (Elise tekee niinkuin käsketään) sillä tavalla, kuoren asetamme syrjälleen toiselle puolelle ja levitämme kirjeen komeron pohjalle, – se ei näytäkään kovin pahasti kastuneen ja kirjoituksen voinee siitä aivan helposti lukea.

Palvelustyttö tulee tuoden apteekista pullon, jonka hän antaa rouva Eklöfille ja menee.

ROUVA EKLÖF.

Vai niin, kloroformipullo. Kiitos, kiitos! No eipä tämä näytä juuri pieneltä. Sen panemme hyvään säilöön. Vaikkapa tänne kaappiin. Eikö niin?

ELISE

(puuhatessaan paperi kädessään.)

Niin, pannaan sinne. Tässä on kaapin avain, hyvä rouva Eklöf. (Antaa hänelle avaimen.)

ROUVA EKLÖF

(antaa avaimen takaisin pantuaan pullon kaappiin.)

Tässä on avain. Nyt ei kukaan asiaan kuulumaton saa pulloa käsiinsä.

ELISE

(on levittänyt kirjearkin ja kääntelee sitä hämmästyksissään.)

Mitä kummaa! (Lapsellisesti nauraen). Paperi on aivan typösen tyhjä, ei ainoatakaan kirjainta! Onpa se ollut hajamielinen kirjoittaja.

ROUVA EKLÖF.

Totta tosiaan! Eipä sitten ollutkaan vahinko eikä mikään, jos se kastuikin.

ELISE

(yhä nauraen, samalla kun hän laskee paperin arvottomana uunin komeroon.)

Tämä vasta on hauska juttu miehestäni. Kenties hän päällekirjoituksesta kuitenkin arvaa, keneltä kirje on.

ROUVA EKLÖF

(nauraen.)

Se kai on ollut joku sangen oppinut herra. Nehän ne tavallisesti ovat hajamielisiä.

Aisakellon ääni kuuluu pihalta.

ELISE.

Nyt varmaankin äiti tulee. (Huutaa) Liina! Liina!

PALVELUSTYTTÖ

(tullen saliin)

Kuomireki saapui pihaan. Ehkä apteekkarin rouva tulee.

ELISE.

Aivan varmaan. Riennä! Auta rouva tavaroineen sisään!

Palvelustyttö menee ulos etehisen ovesta.

ROUVA EKLÖF.

Minä siirryn kotiini. Hyvää yötä, hyvä rouva, nukkukaa hyvin! (Menee keittiön kautta.)

ELISE.

Kiitos, kiitos, rakas rouva Eklöf, hyvää yötä, hyvää yötä!

5:des kohtaus.

ELISE. APTEEKKARIN ROUVA. PALVELUSTYTTÖ, ja eräs KYYTIPOIKA, joka kantaa matkakapineita etehiseen, missä äiti ja tytär ensimäiset tervehdyksensä vaihtavat.

ELISE.

Sydämellisesti tervetullut, rakas äiti! (Suutelee häntä.)

APTEEKKARIN ROUVA.

Kiitos, kiitos, rakas Elise. Kuinka jaksat nyt? Näytät sangen terveeltä.

ELISE.

Ja olenkin niin terve ja reipas, ettei sinun, äiti, tarvitse olla ollenkaan huolissasi minun tähteni.

APTEEKKARIN ROUVA.

Jumalalle kiitos!

ELISE.

Saanko auttaa?

APTEEKKARIN ROUVA.

Kiitos, rakas lapseni.

ELISE.

Jätä se suuri lipas tänne eteiseen.

APTEEKKARIN ROUVA.

Ja vie se pieni matkalaukku minun huoneeseeni. Kyyti on edeltäpäin maksettu.

ELISE.

Jalmari on kaupungilla, mutta tulee kotiin aivan pian. Emme näet täsmälleen tietäneet, milloin äiti ennättää perille. Jalmarilla on eräs kokous valiokunta-asian tähden.

APTEEKKARIN ROUVA.

Niin, siitä valiokunnasta kuulee puhuttavan menipä minne hyvänsä. Mieliä kuohuttavaa aikaa tämä.

ELISE.

Ja ajatelkaa äiti, Jalmari elää aivan päivän tapausten pyörteessä.

APTEEKKARIN ROUVA.

Ymmärtäähän sen. –

ELISE.

Käy nyt sisään, rakas äiti, ja vielä kerran sydämellisesti tervetullut pieneen, onnelliseen kotiimme! Istuhan, äiti, tähän nojatuoliin, siinä on erittäin mukava istua, minä kohennan vähän pesävalkeaa. Äitillä on ollut ilkeä matkailma.

APTEEKKARIN ROUVA.

Ja niin huono keli. Vastaantulijoista ajoivat toiset rattailla, toiset reellä. Umpinaisessa kuomireessä ei minulla toki kylmä ollut.

ELISE.

Haluaisiko äiti aluksi teetä?

APTEEKKARIN ROUVA.

Kiitos, lapseni, ei näin myöhään. Se veisi minulta unen. Äläkä puuhaa illallistakaan. Pari tuntia sitten olin herkkueväitteni kimpussa, joita sain Tampereelta. Minulla ei ole vähintäkään nälkä.

ELISE.

Se oli – harmillista! olin vähällä sanoa, mutta saanhan sen sijaan huomenna ensi kerran rakkaalle äitilleni emännöidä.

APTEEKKARIN ROUVA.

Kiitoksia vain. – Kuten voit arvatakkin, lähetti isä sinulle sydämellisimmät terveisensä ja siunauksensa. Hän lähetti minun mukanani teille kauniin raamatun.

ELISE.

Rakas isä!

APTEEKKARIN ROUVA.

Liehän sinulla vielä tallella se raamattu, jonka vanha hoitajasi testamentissaan sinulle määräsi?

ELISE.

Niin, sen uskollisen, hyväsydämisen Lotan suuri raamattu paksuissa nahkakansissa. Kyllä se on tallella, vaikken tällä kertaa muista, mihin se on pantu.

APTEEKKARIN ROUVA.

Isä on panettanut uuteen raamattuun kaksi tyhjää lehteä, joihin te kirjoitatte nimenne ja lapsen sekä kummien nimet, niinkuin oli tapana ennenaikaan. On tarkoitus, että siitä tulisi perheraamattu, jota pidetään nuoren kotinne kallisarvoisena ystävänä. Samalla käski isä sanoa, että hänen ensimäinen tehtävänsä iso-isänä on se, että hän tallettaa säästöpankkiin jonku sievän rahasumman teidän lapsellenne.

ELISE.

Niinkö isä sanoi, että meidän lapsellemme?

APTEEKKARIN ROUVA.

”Heidän lapselleen”, niin hän sanoi; hänen vanha sydämensä on kokonaan heltynyt ajatellessaan maailmaan saapuvaa lapsenlasta.

ELISE.

Minä olen nyt ylenmäärin onnellinen, kun välimme isän kanssa tulee sellaiseksi kuin sen pitää ollakin. – Tiedätkö, äiti, – se oli kyllä aijottu pieneksi hämmästykseksi, mutta en malta olla sitä jo nyt kertomatta, että pikku pojastamme tulee isän ja Jalmarin kaima.

APTEEKKARIN ROUVA

(kummastellen.)

Pikku pojastanne?

ELISE.

Ai, anteeksi, rakas äiti, se on, kuten Jalmari sanoo, minun omituinen päähän-pistoni, että esikoiseni on poika, mutta minä olen siitä niin varmasti vakuutettu, että täällä kotona erehdyn sanomaan sitä myötään. Sen täytyy olla poika.

APTEEKKARIN ROUVA.

Niin olet vielä lapsellinen kuin ennenkin, Elise. Poika tai tyttö, meille vanhoille on pienokainen yhtä rakas.

ELISE.

Niinhän se kyllä on. Mutta näes äiti, minä olisin niin onnellinen, jos meillä olisi poika oppimassa perinpohjin tuntemaan jaloa isäänsä, Jalmarin ollessa vielä voimakas ja nuori, jos näkisin pojan sieluun ensimäisen kipunan syttyvän isänsä sielussa leimuavasta isänmaanrakkauden tulesta, jos huomaisin pienokaisen tiedonjanon ja, kukaties, näkisin kerran vielä runoilijan jalojen tunteiden heräävän hänen nuorekkaassa rinnassaan.

APTEEKKARIN ROUVA.

No, no, no. Ei nyt tuollaiset mielenliikutukset ole sopivia. Levollisuus ja rattoisa rauha on sinulle tätä nykyä paras. – Vieläkö miehesi kirjoittelee runoja, niin kuin puolikymmentä vuotta sitten?

ELISE.

No tietysti! – – Niin, minä tarkoitan, että runoileminen on hänelle nyt yhtä helppoa kuin silloinkin, vaikka se, luullakseni, on paljon työn tähden jäänyt häneltä vähän syrjään. Noin vuosi sitten, sen minä tiedän, kirjoitti hän runon esimiehensä hopeahäiksi, ja se oli niin kaunis, että minä melkein luulen, että Jalmari juuri sen runon vuoksi pääsi niin pian vakinaiseksi translaattoriksi.

APTEEKKARIN ROUVA.

Vai niin, ohoo!

ELISE.

Siinä uskossa minä ainakin olin ja olin iloinen, kun Jalmari kerrankin sai tunnustusta kaiken ahkeruutensa, harrastuksensa ja taitonsa vuoksi, joista hänen on vaan itseänsä kiittäminen. (Ajatuksissaan.) Mikä ihmeellinen lämpö ja voimakas lento olikaan niissä isänmaallisissa runoissa, joita hän viisi vuotta takaperin kirjoitti, jotka kiertelivät kirjoitettuina jäljennöksinä kädestä käteen, kun olivat niin vapaamielisiä etteivät painettuina päässeet julkisuuteen, tiedättehän, ne, joista lähetin jäljennökset teille, kun isä avioliittoamme vastusti. Muistathan äiti sen ihanan laulun joka loppui näin:

”Sen tiedät, tunnet, Suomalainen – oi! –

Se on sun sielus syvin kaipaus,

Ihana, pyhä, kallis vapaus.”

Juuri se laulu kiinnitti sydämeni nuoreen runoilijaan ja viritti siinä isänmaallisten tunteiden kirkkaan leimun ennenkuin olin edes nähnytkään Jalmaria – ja kuin sitten aivan arvaamatta tulin tutuksi hänen kanssaan ja voitin hänen rakkautensa, niin olin sanomattoman onnellinen vaikka isä näki kaikki synkässä valossa, ja sanoi Jalmarin hehkuvia runoja ”pöyhkeileviksi” ja toi tuhansiakin syitä meidän kihlaustamme vastaan.

APTEEKKARIN ROUVA.

Niin, niin, isäsi on talonpoikaisesta kodista, koruton, suora ja hurskasmielinen, kenties hiukan epäluuloinenkin. Mutta nyt on hän tyytyväinen, kun tietää, että olette onnellisia, ja että teillä on hyvä toimeentulo.

ELISE.

Meillä on nyt niin hyvät päivät, äiti. Ajatteleppas, kun ensimäisenä vuonna meillä oli ainoastaan yksi huone ja keittiö ja nyt, ainoastaan kaksi vuotta häittemme jälkeen, neljä huonetta, keittiö ja eteinen. Tarkastahan aluksi tätä salia, jossa oleskelemme enimmän osan päivää. Sitten tuolla vasemmalla on pieni ruokasalimme, jossa Jalmari saa olla tämän aikaa. Täällä oikealla on makuuhuoneemme, joka nyt tulee minun huoneekseni; sen takana on varsinainen Jalmarin työhuone, johon on eteisestä eri käytävä. Se huone tulee nyt äidin huoneeksi. Se on lämmin eikä siinä ole vetoa.

APTEEKKARIN ROUVA.

Kiitos hyvä lapsi!

ELISE.

Tällainen huoneusto maksaa täällä Helsingissä sangen paljon, mutta Jalmarilla on hyvät tulot, ensin vakinainen palkka ja sitten paljon sivutuloja. Hänhän osaa niin paljon kieliä. Ajattelehan: suomea, ruotsia, saksaa, venäjää, ranskaa ja englanninkieltä – kerrassaan kuutta kieltä, senpä vuoksi useat kauppahuoneet käyttävätkin hänen apuaan tärkeimmässä kirjevaihdossaan. Ne maksavat hyvästi, sillä he luottavat Jalmariin, joka on hyvässä maineessa ja osaa säilyttää salaisuudet. – Yksi kauppamies täällä on, jonka kanssa Jalmari ei tahtoisi olla tekemisissä, sillä puhutaan, että hän käyttää kaikellaisia mutkia ja metkuja, mutta kun Jalmarin on vaan käännettävä ja paikkapaikoin selvennettävä hänen kirjeitään, niin suostui hän kuitenkin olemaan. Jalmarin omatunto on näet puhdas, eikähän sitä mielellään luovu parhaasta asiatuttavastaan – joka sitäpaitsi saa aina oikeuden puolelleen. – Onpa se, rakas äiti, hauskaa, kun saa kerrankin näin vapaasti jutella. Ilossani unhotan kokonaan, että sinä tietenkin olet hirveän väsynyt pitkän, vaivaloisen matkasi jälkeen ja varmaankin mieluimmin menisit levolle.

APTEEKKARIN ROUVA.

Niin, uni taitaisi todellakin maistaa, vaikka kello on vasta puoli yhdeksän. Mutta päivä se on huomennakin, ja silloin saanemme hetkisen Jalmarin kanssa puhella.

ELISE.

Ikävä, ettei hän vielä ole ehtinyt kotiin. Sinä et voi uskoa, äiti, miten hän on kiintynyt isänmaamme asioihin, ja nyt näinä huolettavina aikoina hän antautuu kokonaan päivän suurelle kysymykselle. Olisi ollut hauska nähdä mitä nyt pidät hänestä, omasta hyvästä Jalmaristani, vakaantuneena aviomiehenä.

APTEEKKARIN ROUVA.

Jumala antakoon teille molemmille rauhaa ja onnea. Ja nyt hyvää yötä, rakas Eliseni.

ELISE.

Eikö äiti nyt iltasella tahdo nauttia mitään? Lasin maitoa kenties?

APTEEKKARIN ROUVA.

No kiitos, se tekee hyvää.

ELISE

(rientää ruokasalin ovelle.)

Ja oikein hyvää maitoa saatkin äiti. (Huutaa.) Lina, ole hyvä tuo tänne rouvalle vähän maitoa.

APTEEKKARIN ROUVA

(työntää syrjään ikkunaverhot ja katsoo ulos) Ilma on asettunut, siellä on aivan tyyni ja taivas sekeessä. Tähdet kimmeltävät niin kirkkaasti kevätyössä – ne luovat ihanaa valoaan pyhään ja suureen aikaan, joka sinua, rakas tyttäreni lähestyy.

ELISE.

Rakas, kallis äiti!

Palvelustyttö saapuu maitokannu ja lasi pienellä tarjottimella, jonka hän laskee pöydälle.

ELISE

(kaataa maitoa lasiin.)

Sytytäppäs, hyvä Liina, kynttilät apteekkarin rouvan huoneessa ja makuukammarissa.

Palvelustyttö menee käskyn täyttämään.

APTEEKKARIN ROUVA.

Kiitos, Elise! (Tarttuu lasiin.) Maito on kylmän puoleista. Minä panen sen lämpiämään tuonne, niin, saamme vielä hetkisen puhella. (Yrittää panna lasin komeroon, mutta huomaa levällään olevan paperin.) Saanenhan tätä paperia liikuttaa.

ELISE

(nauraen.)

Siihen on vaan vähän pesuja levitetty kuivamaan. Ajattele, miten hassua! Talonmies löysi portaalta lumisohjusta likomärän kirjeen Jalmarille, suulakka oli irtiliuonnut, ja kun me otimme kirjeen kuoresta levittääksemme sen kuivamaan lämpimälle arinalle, huomasimme että kuoreen oli erehdyksestä pantu aivan puhdas, tyhjä paperilehti. Sillepä mahtaa Jalmari nauraa. (Tätä puhuessaan on hän vääntänyt lampun Jalmarin kirjoituspöydällä sammuksiin.)

APTEEKKARIN ROUVA

(otettuaan paperin komerosta ja pantuaan lasin sijaan.)

Tyhjä paperilehtikö? Mutta tämähän on täyteen kirjoitettu.

ELISE.

Äiti kulta, mitä sinä puhut! Täyteen kirjoitettu? Mahdotonta. Näin itse, ettei siinä ollut kirjaintakaan.

APTEEKKARIN ROUVA

(lukee paperista.)

”Minulla on puheille pääsy tänä iltana kello 9. Niin pian kuin olette saanut merkityksi kokouksen osanottajat, on teidän heti tuotava lista minulle.” – – Katso itse lapseni! (Ojentaa hänelle paperin.)

ELISE

(katselee sitä koettaen hämmästystään salata.)

Ihmeellistä! Paperia ei ole kukaan voinut vaihtaa. Olen ollut täällä koko ajan. En ymmärrä tätä ollenkaan.

APTEEKKARIN ROUVA.

Se on kirjoitettu sympateetti-musteella – tunnen sen meidän apteekista. Sillä kirjoitettu kirjoitus on näkymätöntä, kunnes siihen lämpö vaikuttaa,

ELISE.

Mutta minkätähden? – Ihmeellistä! –

APTEEKKARIN ROUVA.

Siten säilytetään salaisuuksia. (Menee juomaan vähän maitoa.)

ELISE

(pistää kiireesti kirjeen kuoreen, jota hän koko kohtauksen ajan kädessään pitää.)

Mutta minkätähden, äiti?

APTEEKKARIN ROUVA.

Sen saat Jalmarilta kuulla, lapseni. (Katselee häntä.) Luulen että tuo joutava kirje on saanut sinut levottomaksi. On parasta että menet nukkumaan ja nukut itsesi levolliseksi ja reippaaksi vastaanottaaksesi ”pientä poikaasi.” Hyvää yötä, rakas lapseni, Jumala sinua siunatkoon.

ELISE.

Hyvää yötä! Nuku nyt äiti hyvin ensimäinen yösi meidän luonamme. Minä saatan sinut huoneeseesi. Minä käyn nukkumaan heti kun Jalmari tulee. Hän ei viivy enää kauan.

APTEEKKARIN ROUVA

(samalla kun molemmat menevät oikealle.)

Niinkuin tahdot, lapseni!

Näyttämö on vähänaikaa tyhjänä.

6:des kohtaus.

ELISE, yksin. Sitten eräs SANANTUOJA.

ELISE

(saapuu makuuhuoneesta kirje kädessä, kävelee hitaasti yli lattian toistaen muististaan.)

”Niin pian kuin olette saanut merkityksi kokouksen osanottajat, on teidän heti tuotava lista minulle.” – Kokous on varmaan tuo tänä iltana pidettävä valtiollinen kokous. Siihenhän Jalmari ei aikonut mennä. – Mitä tämä kirje siis tarkoittaa? En ymmärrä mitään ja tuntuu kuitenkin siltä, kuin tämä paperi levittäisi ympärilleen jotakin epäpuhdasta ja hämäryyttä, joka minua kiusaa, melkeinpä kauhistuttaa. Tämä salaperäinen paperi on minusta villikaali, jonka katkera haju ja hallava likainen väri ikäänkuin kehottavat varomaan ruohon myrkyllistä nestettä. Tällä paperilla tarkoitetaan Jalmarille jotakin pahaa. Tahtoisin polttaa sen. Tahtoihan tämä itsekin jäädä rauhallisen kotimme ulkopuolelle, pimeään ulkoilmaan ja lumisohjuun. Ei, minua vaivaavat turhat luulot. Minun pitää tyyntyä lapsen tähden. (Ottaa kirjeen kuoresta.) Jalmari itse käskisi, että rauhaa saadakseni lukisin tämän kirjeen. (Lukee kovasti yhä vieraammalla äänellä) – – – ”heti tuotava lista minulle. Olen saanut käskyn heti maksaa rahasumman, jota hän piti suurena, mutta toivoen lisäpalveluksia, ei tahtonut siitä yhtään tinkiä. Huomenna luultavasti saatte uusia tehtäviä, sillä sanankuljettaja lähetetään. Olkaa levollinen, tulevaisuutenne on taattu, kunhan palvelette meitä uskollisesti. Kukaan ei voi teitä epäillä, ja saatte luottaa minuun”. – – Ei mitään nimeä alla. – Ei pois nämä kolkot ajatukset! Kuinka häpäisevästi kohtelee Jalmaria tuo herjaaja! – Olipa hyvä, että rohkenin lukea, mitä se katala on kirjoittanut. (Etehisen kelloa soitetaan hiljaa.) Jalmari! – Ei, hänellä on oma avaimensa. (Menee avaamaan ovea.)

SANANTUOJA

(vanhanpuoleinen nöyrä mies, tulee sisään.)

Nöyrimmästi pyydän, että saisin tavata herra translaattoria, vaikka onkin jo myöhänpuoleinen.

ELISE

(tavallisella äänellä.)

Translaattori ei ole kotona.

SANANTUOJA.

Pyydän anteeksi, mutta liekö herra translaattori saanut tänä iltana erään kirjeen?

ELISE

(katselee tutkien miestä.)

Ei! – Ken olette? Kuka lähetti teidät tänne?

SANANTUOJA.

Suokaa anteeksi, mutta minut on kielletty sanomasta sitä kellekään muulle kuin herra translaattorille itselleen.

ELISE

(arvokkaasti.)

Minä olen hänen vaimonsa. Minulle voitte sen sanoa, minä tahdon sen tietää.

SANANTUOJA.

Minä en uskalla – se on tärkeätä, ja pidettävä salassa.

ELISE

(ankarasti).

Ettekö kuule! Ken lähetti teidät?

SANANTUOJA.

Pyydän nöyrimmästi anteeksi – sama joka kirjoitti kirjeen. (Astuu hiljaa askeleen lähemmäksi ja suun eteen nostaen kätensä kuiskaa erään nimen.)

ELISE.

(näyttää käskevästi ovea.)

Ulos!

Sanantuoja menee äänetönnä ulos.

ELISE

(yksin. Kauhistuneena katselee sivulleen aivan kuin näkisi näyn.)

Huu! – – – – On kuin kokonaan luhistuisin. (Levottomana kävelee edestakaisin kädet suonenvedon tapaisessa puristuksessa.) Totta kuitenkin! Jalmari urkkija! Hourin kenties. Mutta kirje on kädessäni! Ah, se on kauheaa! Se on hirmuista! (Katselee hämmästyneenä ympäri huonetta.) Onko tämä meidän kotimme? – – En tunne sitä enää. – – Täällä on ollut niin rauhallista, suloista ja turvallista, enkä ole huomannut ympärilläni matelevaa syöpäläistä, en akkunoista väijyvää ylenkatsetta ja häväistystä, en ole tuntenut ruttoa, joka on saastuttanut ilman minulta ja – lapseltani. Jumala, Jumala, nyt tuskassani tarvitsisin sinua, mutta en tiedä missä sinä olet – – – en ole niin pitkiin aikoihin sinua tarvinnut.

7:s kohtaus.

JALMARI. ELISE.

JALMARI saapuu etehiseen. ELISE pysähtyy ja katsoo toivotonna häneen.

JALMARI

(iloisesti, matkalippaan huomattuaan.)

Vai jo anoppi on tullut; siis ei ole tarvinnut sinun olla yksin. Suo anteeksi, Elise kulta, en ole voinut aikaisemmin tulla. – Mutta mikä sinulla on? Miten on sinun laitasi?

ELISE.

Ei mitenkään.

JALMARI.

Minä autan sinut huoneeseesi.

ELISE.

Älä koske minuun.

JALMARI.

Pitää lähettää noutamaan lääkäri.

ELISE.

Minua ei paranna mikään lääkäri.

JALMARI.

Sinun on nyt toteltava. Huomaathan, että hetki on tullut.

ELISE.

Kamala, julma hetki! (Jalmari yrittää kiiruhtaa keittiöön.) Elä mene! Lääkäristä ei ole apua. (Katsoo rukoilevasti mieheensä.) Sinä yksin voisit, kenties saattaa minut jälleen hengittämään.

JALMARI.

Taivaan Jumala, Elise?

ELISE.

Ei, älä koske minuun. (Kyynärpäällä tukien hylly-pöytään, pää käteen nojaten hiljaa ruumistaan huojuttaen puhuu vaivaloisesti, pitäen edelleen kirjettä kädessään.) Tässä on eräs kirje sinulle. Se tavattiin lumesta portailta. – Se oli auennut lumessa. – Kirje oli kirjoitettu sympateetti-musteella. – Lämpimässä tulivat kirjaimet näkyviin. – Luin sen. – Sitten tuli eräs vahtimestari, joka tiedusti sinua ja – – kirjettä. Hän ei tahtonut sanoa, kenen asialla oli mutta kuitenkin lopulta kuiskasi nimen. Se oli tämän kirjeen kirjoittaja. – Tässä On kirje. (Ojentaa kirjeen Jalmarille, joka on ehdottomasti kääntynyt pois hänestä. Elise on astunut askeleen eteenpäin, edelleen huojuen hiljaa, kädet suorina sivuilla ja yhteenpuristettuna.)

Jalmari luo häneen aran silmäyksen ja istuutuu sitten pöytänsä ääreen kirjettä lukemaan. Sitten nojaa hän voipuneena otsansa oikeaan käteensä. – Hiljaisuus.

ELISE

(menee Jalmarin luokse, seisahtuu hänen tuolinsa taakse pyyhkien kerran käsillään hänen hivuksiaan).

Jalmari raukka! (Vetäytyy pois.) Me olemme nyt autiossa erämaassa, karkoitettuna paratiisista.

JALMARI

(nousee ja nojautuu kirje kädessä tuolin selkänojaa vasten.)

Elise, Elise! Eikö pitkällinen katumus ja uusi elämä voisi sitä jälleen meille avata?

ELISE

(jäykästi.)

Se on siis totta?

JALMARI.

On.

ELISE.

Milloin se on alkanut?

JALMARI.

Milloin? – Heti esimiehen hopeahäiden jälkeen – – silloin kiintyi eräällä taholla huomio minuun – mieheen, jolla ei ollut perittyä nimeä ja jolla näytti olevan halu luoda tulevaisuutta itselleen ja – – No niin, minä sain tehtäviä, jota paitsi vielä köyhyys ahdistaisi –

ELISE

(katsoo häneen tuskallisesti, nielee itkunsa ja ikäänkuin täyttäen Jalmarin lausetta pääsevät häneltä hiljaa sanat.)

Sinua ja minua! – (Vie kätensä hitaasti otsalleen.) Entäs esimiehesi?

JALMARI.

Hän ei tiedä mitään – muut ovat vaiti.

ELISE.

Ja – – tänä iltana?

JALMARI.

Oi, Elise! Mieltäni polttaa suurempi tuska kuin uskotkaan. Armahda heikkoa kurjaa!

ELISE

(tuskallisella ponnistuksella).

Ja tämän iltainen kokous?

JALMARI.

Elkäämme puhuko siitä – – sitten toisella kertaa. Se saa sinut levottomaksi. Sinun täytyy rauhoittua mihin hintaan hyvänsä. Muista lasta.

ELISE.

Mitä lasta? Niin, niin, niin! – Rauhani on mennyttä! Mutta minä olen lujempi kuin voisi luullakaan. On parempi kuin saan katsoa häpeätämme vasten silmiä. Todellisuus ei voi olla tuskallisempi kuin pelottavat kuvittelut. Sano siis kaikki tyyni.

JALMARI

(puolittain käsillään peittäen kasvonsa).

Kokoushuoneen portaitten vieressä on eräs yksityinen huoneusto, jonka eteisen ovessa on pieni akkuna. Asukkaat houkuteltiin pois kotoaan. Minulle valmistettiin pääsy pimeään eteiseen. Porraskäytävä oli valaistu. Minä näin ja tunsin kaikki, jotka siitä kulkivat ja merkitsin heidän nimensä listaan. Muu selviää tästä kirjeestä.

ELISE

(hysteerisesti.)

Ah!

JALMARI.

Kukaan ei tule tämän vuoksi kärsimään. Tiedettiin jo yleensä, ketä kaupunkiin odotettiin.

ELISE

(ottaa häntä kuulematta taskustaan ne setelirahat, jotka aikaisemmin oli Jalmarilta saanut.)

Nämätkin rahat ovat siis häpeällä saatuja?

Jalmari nyökäyttää päätään myöntävästi.

Elise sytyttää setelit kynttilässä ja panee ne sitten pöydällä olevaan marmoriastiaan palamaan.

JALMARI

(menee kiiruusti uunin luo ja heittää tulisille hiilille kirjeen, jota hän edelleen on pitänyt kädessään ja joka palaa kirkkaalla liekillä.)

Viimeinen. – Ei koskaan enää.

ELISE

(katsellen liekkejä.)

Nyt ne palavat, nuo kauheat sanat! Jos voisin polttaa ne sanat sydämestänikin, niin mielelläni menisin niiden kera tuleen.

JALMARI.

Minä rukoilen sinua, koeta rauhoittua. Ehkempä aika huojentaa minun sieluni kuorman ja sinun tuskasi.

ELISE

(katselee jäykästi ja oudosti eteensä alasvaipunein katsein.)

Kun se mies joka kirjeen saapumista tiedusti, kuiskasi häveten minulle vakoilijan nimen, karkasi minulta sieluni pois. Näin sen siveettömänä ja väsyneenä, matalalla hitaasti pyrkivän yli vesien, vaipuvan vihdoin äänetönnä aaltojen alle. Näin paikan virran pohjassa, johon se kuplana painui soran ja kivien sekaan. Siellä vesi tuudittaa poloista, jolla ei ole henkeä eikä ole kuollut.

JALMARI.

Sinähän hourit, Elise raukka.

ELISE.

En. Minä näin kaikki niin selvästi, kuin silmilläni ainakin.

JALMARI.

Kurjuuteen olemme uponneet, ja voimme odottaa apua ja armoa ainoastaan Jumalan kädestä.

ELISE.

Sen Jumalan, jota onnemme päivinä emme muistaneet.

JALMARI.

Sinä et ole tähän syypää, eikä lapsi, jolle elämän annat. Tyynny lapsen tähden.

ELISE.

Niin lapsi – se on kauheaa! Oi Jumala, isä taivaassa.

JALMARI.

Sinun täytyy levätä, sinun täytyy saada unta ja unhottaa.

ELISE.

Niin unta ja unhottaa. – Voitpa olla oikeassa. Tiedäthän että sinulle on vuode ruokasalissa. (Ojentaa hänelle kynttilän.)

JALMARI.

Elise, rakkaani, uskotko, ettet voi koskaan anteeksi antaa? Heikkoudessani oli paljon rakkautta.

ELISE.

Jumala ja kansamme antakoon anteeksi meille, sillä olemmehan yksi. Hyvää yötä! (On sammuttanut pöytälampun ja ottaa toisen kynttilän.)

Jalmari menee huoneeseen, Elise pysähtyy oman huoneensa ovelle. Hiljaisuus.

8:s kohtaus.

ELISE

(yksin.)

Jalmari! – – Miten hennoitkin! – – Nukkua en voi. Sieluni on horroksissa kaukana virran pohjassa, mutta ruumiini ei saa rauhaa. – Ja minä en voi vapautua tästä taakasta. Minunhan tähteni hän vahingoitti sielunsa. – – Mutta kuinka hän saattoi tehdä lapsen tähden, minun rakkaan lapseni, viattoman pikku poikani tähden! Sinun pienellä otsallasi on jo se häpeä, joka on seuraava sinua kautta koko elämäsi. (Vavahtaa ruumiillisesta tuskasta.) – Oi, jospa saisin nähdä sinut, silmänräpäykseltäkään, mutta voimani ovat loppuneet. – Sillä hetkellä kun synnyt täytyy minun jättää sinut pahan maailman jalkoihin, rakas pikku poikani. – Ei, ei! – – Jos me molemmat olisimme poissa, niin ei kukaan tietäisi tästä mustasta häpeästä ja katkerasta tuskasta, silloin ei kukaan, ei kukaan muu kuin äitisi saisi tuntea sinua, pikku lemmittyni. Silloin ei sinun tarvitsisi punastua kenenkään edessä ja meidän molempain muisto ehkä suojelisi häntä, jota me rakastamme. Sano, lapseni, oma kulta poikani: ethän tahdo tulla tähän viheliäiseen maailmaan? Menemme yhdessä toiseen maailmaan, hiljaa, niin hiljaa, ettet herää, ennenkun ijäisyyden kirkkaus ympäröipi sinut. Olethan väsynyt ja tahdot nukkua. (Menee kaapin luo ja ottaa kloroformipullon.) Tässä on unen ja elämän neste meille molemmille. Elä pelkää, minä seuraan sinua – me rukoilemme iltarukouksen isäsi edestä ja sitten nukumme niin rauhallisesti, sinä ja minä, poikaseni, ja sinä heräät äitisi sylissä, ja hän rakastaa sinua, rakastaa niin sydämmellisesti, poikani. (Menee huoneeseensa.)

Näyttämö on kotvan aikaa pimeä.

9:s kohtaus.

JALMARI

(tulee ruokasalista kynttilä kädessä.)

Tuo huone on minusta niin outo. En saa siellä unta. Ja täällä varjot ovat kuin jättiläishaamuja. Minä en nähnyt niitä silloin, kun omatuntoni oli horroksissa. Iloitse nyt sinä, joka minulle elämän annoit, iloitse siitä, mitä verestäsi on tullut. – Elise parka! Kuinka lämpimästi hän minua rakasti, kuinka hän minuun luotti, kuinka onnellisia olisimme voineet olla. Hänen luottamuksensa olen ruhjonut, hänen sielunsa hukuttanut. – Ja minkätähden, hyvä Jumala, minkätähden? Viheliäisyyden, kevytmielisyyden, heikkouden tähden. Ah, jo maan päällä on helvetti – toista ei enään tarvita. – Jos voisin Eliseä tyynnyttää, vähänkään tyynnyttää näinä raskaina päivinä, niin voisi ehkä aika ja lapsi tuottaa unhotuksen, mutta en voi, hän ei tahdo nähdä minua Kainin merkki otsallani. – Hän valvoo nyt ja kärsii naissydämen julmimpia tuskia. (Lähestyy hiljaa Elisen huoneen ovea.) Siellä on niin hiljaista. Jumalan kiitos! Hän on varmaankin päässyt uneen. (Menee lähemmäksi ovea.) Mikä tukehduttava haju! Mitä se on? Se on kloroformia. Hän on sitä käyttänyt saadakseen lepoa. Elise parka! – – Siellä on niin kummastuttavan hiljaista. Tuli palaa vielä. Minun täytyy katsoa, nukkuuko hän. (Avaa oven hiljaa, pysähtyy hetkiseksi tukahduttavan hajun vuoksi; sitten kiiruhtaa hän huoneeseen.)

Näyttämö jää tyhjäksi.

10:s kohtaus.

JALMARI ja APTEEKKARIN ROUVA, aluksi haastaen makuuhuoneessa. Sitten LÄÄKÄRI.

JALMARI

(puhuu Elisen huoneessa hiljaisella äänellä.)

Elise! Valvotko? (Kovemmin.) Elise! (Huutaa.) Suuri Jumala, hän on tainnuksissa. Herää Elise! Elise! Olet myrkytetty. Tukehdut! (Pari ikkunaruutua kuullaan rikkilyötävän.)

APTEEKKARIN ROUVA

(puhuu niinikään makuuhuoneessa.)

Taivaan Jumala! Mitä on tapahtunut? Elise! Hän kuolee! Joutuin lääkäriä hakemaan.

JALMARI.

(juoksee salin läpi keittiöön huutaen palvelustyttöä.)

Joutuin, joutuin lääkäriä noutamaan. Sinä tiedät, muutamia askeleita täältä. Sano että rouva on hyvin sairas. Joudu, joudu!

APTEEKKARIN ROUVA

(saapuu horjuen harmaassa aamutakissa, ja vaipuu nojatuoliin.)

Kuollut! Ei epäilemistäkään. Elise, Elise raukkani! Valtimo ja sydän ovat pysähtyneet kokonaan.

JALMARI.

Kauheaa!

APTEEKKARIN ROUVA.

Miten tämä kaikki on tapahtunut? Oliko hän valveilla vielä, kun sinä kotiin tulit?

JALMARI.

Kyllä, hän oli odottanut minua. Hän näytti hermostuneelta – ja hyvin kiihtyneeltä, mutta ei antanut noutaa lääkäriä. Siitä on tuskin tunti kun erosimme nukkumaan.

APTEEKKARIN ROUVA.

Ja sitten? Kloroformin haju? Ah, pelkään että täällä on tapahtunut jotain hirveää.

JALMARI.

Minulla oli vielä vähän työtä ja palasin huoneestani – – noutamaan salkkua. Näin silloin valon hänen huoneestaan ja hiivin sinne nähdäkseni kuinka hän voi, mutta olin vähällä tukehtua kloroformin hajuun. Saadakseni ilmaa huoneeseen, löin rikki pari akkunaruutua tempastuani ensin pois kloroformissa likomäräks kastellun pyyheliinan, jonka hän oli käärinyt kasvoilleen. Sen enempää en tiedä.

APTEEKKARIN ROUVA.

Jalmari parka! On kauheaa, mutta tuo terve, tyyni ja onnellinen nainen on itse päättänyt päivänsä. Ah, minä en käsitä ollenkaan mitä tämä on. Jonkun verran levottomaksi näytti hän tulevan siitä salaperäisestä kirjeestä – – –

JALMARI

(keskeyttäen).

– salainen kirje kauppa-asioista, jolla ei ole mitään merkitystä.

APTEEKKARIN ROUVA.

Niin minäkin ajattelin. (Rientää lääkäriä vastaan, joka saapuu keittiön kautta.) Ah, tohtori tulee! Mikä yö, mikä hirvittävä yö, rakas tohtori. Kenties lapsi voidaan vielä pelastaa, äiti on mennyttä.

Lääkäri ja apteekkarin rouva ovat samalla kiiruhtaneet makuuhuoneeseen.

JALMARI

(kävelee tuskissaan mutta hitaasti edestakaisin salissa.)

Elämä ilman häntä! – Sinä taivaassa tuomitset kuitenkin oikein! Kaksoismurha – – vaimo ja lapsi murhattu. – – Eikä ainoatakaan todistajaa – – ei vähintäkään epäluuloa – – ei salaurkkijaa! – Jos helvetti on, niin siellä tänä yönä riemuitaan.

LÄÄKÄRI

(tulee yksin tyhjä kloroformipullo kädessä.)

Ystävä raukka, ei pienintäkään elonmerkkiä. Tämä on kummallista. Niin reipas ja nuori, kaikki osotti säännöllistä päättymistä. En voi muuten todistaa, kuin että on syntynyt äkillinen mielenhäiriö, kun tuskat tulivat ennen kuin oli voitu odottaa. Ne näyttävät raukalla olleen hyvin kovat. Näkee että hän on itkenyt rajusti ennen kuin ryhtyi epätoivon keinoon. Kuolema on tullut pian ja tietämättään. Nyt kuoleman syvä rauha lepää nuoren vaimon kasvoilla. Niin äkillistä. Minusta tuntuu käsittämättömältä. On täytynyt olla joku valtava mielenliikutus. Siitä ei kuitenkaan tiedä kukaan.

JALMARI

(pudistaa jäähyväisiksi poislähtevän lääkärin kättä, sanoen.)

Jumala yksin.

(Esirippu laskeutuu.)

Lähde: Nervander, Emil 1899: ”Pikku poikani”: yksinäytöksinen näytelmä. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.