”Maria!”

”Maria!” Kirjoittanut Antti Mäkinen

»Vihdoinkin päivä sarastaa,

Jo poistuu synkkä, pitkä yö!»

Maria lausuu, kiiruhtaa »Nyt

tehtävä on kallis työ –

Kallis ja raskas – voidella

Kun täytyy Herran ruumista.»

Suruinen katse kirkastuu,

Toivo hymyy huulillansa –

»Jo haudan seutu heijastuu,

Vaikk’ aamu vielä usvillansa

Peittävi puut ja pensahat,

Jotk’ oven haudan verhovat.»

Näin lausuen hän nopeasti

Rientävi yhä edelleen –

Yön kaste jalkojansa kasti

Astuissa maahan ruohoseen,

Ja aamurusko soihdullaan

Punasi taivahan ja maan.

Punerva rusko kirkastuvi,

Kuin tuima tuli roihuais,

Jo ensi säde singahtavi,

Kuin kapalosta kirpoais,

Kuin tuli virta vyöryellen

Sätehet lentää kirmaellen.

Aurinko, päivän kulta kehrä,

Häikäisevässä valossaan

Jo nousee ylös taivahalle –

Maria sit’ ei katsokkaan,

Hän rientää läpi lehdikon,

Kuin metsävuohi levoton.

Jo haudan eteen seisahtuvi:

»Mik’ ihme! hauta avattu!»

Hän huudahtaa ja tuskastuvi:

»Tyhjänä! Herra otettu!

Voi, enkö edes ruumistaan

Voidella saanut haudassaan?»

Vaan itkun läpi katsoissansa

Hautahan: kaksi ihanaa

Enkelinuorukaista siellä

Istuvi, toinen lausahtaa:

»Mit’ itket, ketä etsit sa?»

Vastasi heille Maria:

»Herrani ovat ottanehet –

En tiedä, mihin veivät sen» –

Ja kuuman kuumat kyynelehet

Sort’ äänen, peitti katsehen –

Nyyhkien, surun valtaama,

Kääntyvi heistä Maria.

Siten kun itki itkujansa,

Kääntyen poies menemään,

Kohtasi taasen korviansa

Kysymys, tuttu ennestään:

»Mit’ itket, ketä etsit sa,

Nainen, oi surun valtaama?»

Puistossa läpi kyynelverhon

Himmeesti silmä eroitti

Mieshaamun lähenevän, jolle

Maria kohta virkahti:

»Herra, jos Hänet kannoit pois,

Sano, Hän vaikka missä ois!»

Vaan Jesus, Herra ylösnoussut,

Vapahtajamme väkevä,

Hän siinä seisoi, kirkastettu,

Marian edess’ elävä –

Ja rakkauden vienolla

Äänellä lausuu:»Maria!»

Kuin salama ois sieluhunsa

Sähköisen tulen iskenyt,

Niin Maria nyt riemussansa

Olisi Herraa syleillyt –

»Mestari, minun Herrani!»

Hän alas maahan vaipuvi.

Vaan Herra hellin ehkäisevi:

»Minuhun ällös tartu, vaan

Vie sana tästä veljilleni:

Isänne luokse kunniaan

Nyt nousen – minut nähdä saatte,

Galileaan kokoontukaatte!»

Maria rientää, sydän täynnä,

Iloinen, syvä hurmaus

Valtasi sielun, kasvojansa

Valaisi taivaan kirkkaus:

Hän riensi, juoksi, rukoili,

Ilosta itki – hymyili.

»Oi päivä kuink’ on kirkas nyt –

Kuink’ autuus uhkuu luonnossakin

On kaikki sumu hälvennyt,

Ja poistettu on kuolemakin!

Oi, kallis Veri-ylkäni!

Oi, Jesus, kaikki kaikkeni?»

Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.