”Köyhää kansaa”

”Köyhää kansaa”. Kuopiosta. Kirjoittanut anonyymi

Se, joka on saanut palatsinsa yhteiskunnan valoisille kukkuloille rakennetuksi, se ei tunne sitä pimeyttä, joka alhaalla laakson pohjassa asuvata painaa. Eikä siitä tiedä sekään mitään, jonka on onnistunut rakentaa huoneensa ihmiselämän päivän puoleisille rinteille, missä aurinko aina lämmittää ja minne ei ylety kohoamaan alavan korven kylmyyttä huokuvat usvat. Tyytyväisinä katselevat he vaan isoista ikkunoistaan maailmaa, joka laveina näköaloina heidän silmiensä eteen leviää ja näyttää sinne ylös niin kauniilta ja niin suurenmoiselta. Pitkän matkan päästä katsellessa häviävät kaikki häiritsevät, rumat yksityiskohdat ja silmään sattuu vaan hauskasti toisiinsa sulavat värit ja sopusointuisat yleispiirteet.

Eikä silloin johdu mieleenkään, että sitä on muunkinlaista maailmaa kuin mikä sinne näkyy. Ei tule ajatelleeksikaan, että tuolla alhaalla ovat näköalat aivan toisenlaiset ja etteivät maailman maisemat sieltä päin katsottuina vivahdakaan noihin ennen tunnetuihin. Ei pistä päähänkään, ett’ei sinne päivä paistaisi yhtä heleästi kuin omaankin pihaan ja ettei siellä yhtä raitis ilma keuhkoja kohottaisi, puhumattakaan siitä, että kaikenlaisia pieniä yksityiskohtia voisi mielessään kuvailla. Niinkuin esimerkiksi sitä, että vuoren seinä siellä kohoaa jyrkkänä ja kolkkona ja että nämä samat kukkulat, jotka nyt päivän valossa hohtavat, ne juuri luovat pitkiä pimentoja alas laakson pohjaan, jossa ei routa milloinkaan sula. Joskus sieltä alhaalta kyllä saattaa sanansaattajina nousta jotkut kalpeat kasvot ja kuulua korvaan jonkun riutuneen rinnan surkea rykähdys, ja panna mielen vähäksi aikaa miettimään, että onkohan sentään kaikki niinkuin se päältäpäin katsoen näyttää. Silloin tällöin voi tapahtua, että hallaiset huurut kohoavat nuorien rinteille, jopa kietovat huipunkin harmaasen helmaansa, ja tuolloin tuntuu niin kummallisen raskaalta hengittää ja olkapäitä värisyttää. Mutta kun ikkunat ja ovet suletaan ja kun hartioille heitetään lämmin villainen liina, niin haihtuvat mielestä häiritsevät kuvat ja veri virtailee taas entistä vauhtiaan. Mieli keikahtaa uudelleen keveäksi ja jos siihen olisikin ehtinyt laskeutua ohut kerros surumielisyyttä ja sääliä, niin puhaltaa sen ilmanhenki äkkiä pois kuin pöydältä pölyn. Jos hetkeksi selviäisikin suuret vastakohdat ja tulisi ajatuksia sellaisia, että auttava kädenanto olisi tarpeen, niin poistuvat ne pian sen lohdutuksen tieltä, että eihän tuo kuitenkaan ole mahdollista. Sillä luontohan se on kaikki näin asettanut. Sehän on vuoret laaksojen suulle vyöryttänyt ja nehän ne peittävät päivän. Eikähän syy ole kenenkään yksityisen eikä kukaan yksityinen ole velvollinen sitä parantamaan. Ei velvollinen eikä edes oikeutettukaan. Sillä silloin häiritseisi hän ”pyhää maailman järjestystä”, joka aikain alusta on niin ollut ja aina tulee niin olemaan.

Eletään siis rauhassa, ollaan totutuihin oloihin tyytyväisiä ja koetetaan olla tuollaista ajattelematta. Helppoa se onkin, sillä usvapilven hajottua paistaa päivä taas entistään helakammin ja kalpea sanansaattaja on aikoja sitten jo astunut alas matalaan majaansa, josta hän luultavasti ei niin aivan hetikohta tule uudelleen itsestään muistuttamaan. Ja kun ei ole puhettakaan siitä, että hänen jälkiään lähtisi seuraamaan, niin saa olla varma, ettei mielen tasapaino taas pitkään aikaan tule häirityksi.

* * *

Kiusanhenkensä ne kuitenkin kaikille on ja vuorelaisellakin on oma peittonsa. Ja nykyajan ihmisillä on heilläkin hallitsijansa, jotka eivät heitä rauhaan jätä.

Sellaisia ovat uudemman ajan realistiset kirjailijat, nuo rauhallisten, nukkuvien omien tuntojen herättelijät. Ja kun ne kerran rupeavat, niin on niistä aivan pääsemättömissä. Omituisia ihmisiä ne ovatkin. Sen sijaan että tyytyisivät vertaistensa vieressä kukkuloilla kuleksimaan, ihailemaan maan ja taivaan avaruutta ja laulamaan kilvan lintujen kanssa luomakunnan kunniaa, niin astuvat he tuonne alamaitten kylmiin komeroihin, kulkevat köyhän kansan kurjissa asunnoissa ja kallistavat korvansa heidän valituksilleen. Siellä he oleskelevat, tekevät havaannoitaan ja muodostavat ne kokonaisiksi kuviksi. Eikä siinä tarpeeksi! Vieläpä uskaltavat astua yläilmoihinkin näiltä retkiltään, nousta ihmisten joukkoon ja, mikä rohkeus, tuoda tekemänsä taulut tullessaan. Ja ripustaa ne aivan nenän eteen, joka talon seinälle, missä vaan sopivan naulan näkevät. Pakoittavat niitä tahtomattakin tarkastelemaan, tai ainakin ohimennen silmänsä niihin heittämään. Ihmiskunta on tuosta tuommoisesta raivoissaan, nuo kuvat heitä kiusaavat, ne loukkaavat heidän kaunotieteellistä aistiaan, ja kuitenkaan he eivät voi niille selkäänsä kääntää. Väkisinkin täytyy heidän niihin huomionsa kiinnittää. Ja turhaan huutavat he kaiken kauneuden häviötä. Se ei kuitenkaan auta, sillä uteliaisuus on suurempi ja kuvat ovat niin voimakkailla väreillä tehdyt, että jos niistä yhdenkään on kerran sattumalta nähnyt, niin seuraa se unessakin mukana. Ja mitä silloin tapahtuu? Tapahtuu se, että ne samat, joita heidän lempirunoilijansa ennen hellävaroen etusormellaan leuasta kohottivat ja neuvoivat aurinkota, kuuta ja tähtiä ihailemaan, nyt saavat tyytyä siihen, että kirjailijat ottavat heitä voimakkaalla kouralla niskasta kiinni ja pakoittavat heitä silmänsä luomaan elämän synkimpihin soppiin, ottamaan selkoa kaikesta siitä kurjuudesta, joka heidän jalkojensa alla liikkuu ja kuulostamaan niitä huokauksia, joita syvyyksistä kohoaa.

Muussa maailmassa ovat kirjailijat jo kauvan aikaa tätä tapaa käyttäneet ja heistä on muodostunut vakava, hyvin järjestetty joukko. Meillä on niitä vielä ollut vähän eivätkä ne ole paljoa aikaan saaneet. Ajan henki ja katsantotapa näyttää kuitenkin vähitellen alkavan vaikuttaa. Jo on meilläkin muutamia, joita heidän tunteensa ovat pakoittanut alas laaksoihin astumaan ja kärsivien elämätä tutkimaan. Monta kuvaa eivät he vielä ole ihmisten eteen ripustaneet eivätkä ehtineet suuria vaikuttaa. Mutta ilahuttavaa se kuitenkin on, että silmät ovat sinnepäin kääntyneet ja epäkohtia aletaan huomata.

P. Päivärinta on ensikerran eräässä lyhyessä novellissa ”Puutteen Matti” ottanut kuvatakseen köyhän mökkiläisen ja rikkaan provastin suhdetta. Ja Minna Canth on näytelmässään ”Työmiehen vaimo” tuonut nähtäväksi työkansan surkeita oloja ja paikotellen repinyt sitä huntua, jolla näitä aina on tahdottu tehdä niin ihanteellisiksi ja onnellisiksi. Eräässä nyt vasta ilmaantuneessa kuvauksessaan on sama kirjailija tätä työtään jatkanut ja tehnyt yhä isommaksi tuon reiän. ”Köyhää kansaa” on kuvauksen nimi, ja nimi ilmoittaa jo sisällyksen.

Tahdomme siitä tässä vaan muutamilla sanoilla kertoa. Eikä se pitkä olekaan. Ahtaan kehän sisään se on sovitettu, mutta yksinkertaisuudessaan on se sitä vaikuttavampi.

* * *

Köyhä kuusihenkinen työmiehen perhe elää pieneen ahtaasen huoneesen suljettuna. Miehellä ei ole työtä, hän ei voi mitään ansaita eikä mitään joukkonsa ylläpitämiseksi saada kokoon. Ainoa, joka estää perhettä nälkään kuolemasta, on pieni, tois-silmä tyttö, joka kerjuulla saa hankituksi kuivaneita leivän kannikoita ja perunankuoria. Pienin lapsi sairastaa eikä äiti pääse hänen luotaan paljon minnekään. Kerran kuitenkin irtautuu ja lähtee työtä kuulustelemaan. Anoo ensin jauhoja velaksi, mutta niitä häneltä tietysti kielletään. Onnistuu sitten kuitenkin saamaan käsitöitä markan edestä viikossa. Mutta muuta ei mitään. Siitä hän on aivan masennuksissaan ja valvomisesta, huonosta ruuasta ja nälästä on hän sitäpaitse ruumiillisesti kokonaan nääntynyt. Siihen tulee lisäksi pelko lapsen kuolemasta ja huoli pojista, jotka jo näyttävät taipumusta varkaiksi. Syömättä panee hän maata, mutta kaikesta tuosta on hän niin kiihoittunut, ettei saa unta eikä lepoa. Hän uneksii valveilla, hourii auki silmin ja huutaa avukseen Jumalata. Mutta kuitenkin hän vaan on näkevinään pahoja henkiä ja piruja. On näkevinään poikansa linnan rautaristikkojen takana ja tyttärensä häpeässä. Hän kauhistuu, kiihoittuu yhä ja hulluus, joka häntä on vaaninut, tempaa hänet kouriinsa, kun lapsikin kuolee. Ja niin viedään hänet Harjulaan ja suletaan sinne pimeään koppiin. Siellä hän huutaa ja valittaa, järjetön raukka, ja sinne hän jää. – Mutta minkälaista on kotona elämä hänen mentyään. Lapset siellä yksin elävät ikävyydessä ja kolkkoudessa. Ei isäkään voi heitä hoitaa, sillä nyt hän on saanut työtä rautatiellä. Ja on saanut 80 penniä päiväpalkkaa.

Rautatien työpaikka on Kotkankallion rinteellä Harjulaan päin. Hänen sopii hyvin nähdä sen rakennuksen portaat, jossa hänen vaimonsa on. Kun hän suoristaa selkäänsä ja lepää työstään nojautuen molemmilla käsillään lapioon, menevät hänen silmänsä väkisinkin aina lahdelman ja peltojen ylitse sinne kauas. Usein hän sattuu näkemään, kun ovi aukenee ja joku astuu portaita alas. Ei voi oikein eroittaa, mieskö se on vai nainen, mutta mitäpä hän sillä tiedolla tekee. Mari se ei kumminkaan ole.

Hän kaivaa maata rinteen alla; mutta ylempänä on miehiä, jotka hakkaavat kiveä. Ne ovat nuoria kaikki ja suuria pilkkakirveitä.

”Hei, Holpainen, tules tänne!” sieltä kerran huudetaan.

”Mikä on?” huutaa Holpainen vastaan ja katsoo ylös.

”No, tulehan”.

Holpainen astuu hiukan epäillen sinne heidän luokseen.

”Tuossa saat. Ota ja syö”.

”Mitä se on? Kivenmuraa?”

”No, niin. Kah, syö pois eläkä kursaile”.

”Ole vaiti. Kuka tuota syö?”

”Eikö kelpaa rengille rokka? Niinhän ne herrat tuumivat, kun meille kahdeksankymmentä penniä antoivat päiväpalkaksi, että kunhan saavat leipää, syökööt kivenmuraa särpimeksi”.

”Pitäkää sitten hyvänänne, te, jotka sitä hakkaattekin”, sanoo Holpainen ja lähtee takaisin omalle työlleen.

”Kyllä, kyllä! Ja syö sinä mutaa, jota kaivat irti maasta. Mutta sulata suussasi ensin, elä niele jäisenä, saat pian mahataudin”.

Holpainen ei välitä vastata. Selkä kyyryssä hän tekee työtään, lyö lapion vankasti maahan ja viskaa kasan multaa ylös.

Harjulan portinpielisestä rakennuksesta kuuluu aika ajoin huutava ääni, karkean syvä välistä ja kimeästi uikuttava toisen kerran. Lapset sisässä hiljenevät silloin. Vaimot taukoovat työstään ja kuuntelevat. Ja kauas se ääni kuuluu ympäristöön, niittyjen ja peltojen ylitse aina maantielle ja kartanolle joka paikkaan. Ja kaikki muut valitukset siksi ajaksi taukoovat hoidossa, sairaat unohtavat vaivansa ja lapset nälkänsä, riitelijät katkeran mielensä. Sillä tuossa ainoassa huudossa jokaisen tuska ilmoille pääsee ja helpommalta tuntuu heillä silloin povessa.

* * *

Siihen loppuu kuvaus, jonka Minna Canth on tuonut esille ihan meidän itsemme läheisyydestä, aivan tuolta likeltä, pellon aidan takaa notkosta. Meistä on moni sinne monta kertaa katsonut, ja jotakin epäilyttävää ja outoa olemme ohikulkiessamme kenties sieltä kuulleet, mutta emme ole huolineet käydä sinne selkoa ottamaan, mitä se on. Kirjailija, kiusanhenki, on nyt kuitenkin käynyt sieltä valokuvan tekemässä ja levitellyt sitä joka talon pöydälle. Mihin vaan tulemme, näemme edessämme sen kuvan. Ja meidän täytyy siihen vasten tahtoammekin silmämme luoda ja sitä tarkastaa.

Ja joka kerta kuin me sen te’emme, tunnemme me pistoksen sydämessämme. Eikä auta, vaikka heittäisimme tuon kuvan kauaksi luotamme, vaikka peittäisimme sen paperiemme väliin taikka pöydän alle heittäisimme. Se on kerran silmäkalvoamme koskettanut ja siellä se yölläkin kangertelee. Meitä puistattaa, me värisemme, kävelemme levottomina, emmekä tiedä mitä tehdä. Koetamme kuitenkin panna tulta takkaan ja kääriytyä välinpitämättömyyden villaiseen vaippaan. Emmehän me voi mitään tehdä, eihän tuo ole meidän syy. Sehän on yhteiskunnan syy ja olojen vika. Mitä me sille taidamme.

Ja mikä tapahtuu? Näyttää siltä kuin me alkaisimme rauhoittua. Tuntuu kuin rupeaisi horkka ruumiistamme pakenemaan. Me jo nauramme ja juttelemme iloisesti. Ja kun menemme muiden luo, niin tekevät ne samalla lailla. Niillä on kädessä tuo kuva ja ne aivan rauhallisesti sitä katselevat. Arvostelevat sitä taideteoksen kannalta eivätkä ole tietävinäänkään tarkoituksesta eli tendenssista. Ja sellaisena sen uskaltaa jokainen ottaa käsiinsä, kummastellen kuinka hän voi äsken tulla niin liikutetuksi. Vaan olihan tuo liikutuskin tässä yksitoikkoisessa elämässä vaihteen vuoksi vähän virkistävää. Onhan niin turvallista pakkasella istua lämpimässä pirtissä. Onhan niin rauhoittavaa tietää, että tuo kuva on otettu tuolta alhaalta. Mitä se meihin kuuluu, jos siellä on pahoin, kunhan meillä on hyvin. Sitäpaitse tulee joulu puuhineen, eikä ole aikaa kauvan kantaa synkkiä ajatuksia. Ainoa, mitä me voimme tehdä, on se, että annamme kirjan – joululahjaksi ystävillemme.

Ei, kukkuloitten itseensä tyytyneet asukkaat eivät vielä ole saaneet tarpeeksi. Niin voimakas kuin kuvaus onkin, niin on se heidän paatuneilla hermoilleen liika heikko. Tuntuvampaa, tuikeampaa täytyy tulla, ennenkun se heihin vaikuttaa ja saa heitä liikkeelle. Vieläkin synkempiä kuvauksia tarvitaan, ja tiheämpään niitä täytyy uusina ja aina uusina eteemme asettaa. Sakeampana täytyy usvan nousta ja levitä yhtämittaisena harmaana esirippuun eteemme. Sillä ennen ei käydä soita ojittamaan eikä routaa karkoittamaan kuin halla rapsii meidän omia viljavainioitamme.

Lähde: Savo 14.12.1886.