”Kölliskön” syntymisen syyt
| ”Kölliskön” syntymisen syyt. Kirjoittanut Juhana Kokko |
Nytkö minun siis tulisi kertoa niistä olosuhteista ja syistä, mitkä Kölliskön ilmoille saivat?...
Se suinkaan ei ole helppo tehtävä. Kölliskön syntymisen syyt piilevät niin syvällä, että niiden selville saamiseksi tulisi minun kuvata koko henkisen elämän kehitys aina Jumalaa pelkääväisen äidin rinnalla tepastelevasta pienestä pojasta kolmenkymmenen vuoden ikäiseen mieheen saakka.
Kaunis oli se kuva Jumalasta, minkä hurskasmielinen äiti loi pienen poikansa sydämeen.
Usein seisoin Limingan avaran luonnon keskessä ja tähystelin auringon säteistä loimuavia meren laineita ja hulmuavia viljavainioita. Ja äärettömän avaruuden auringon puoleisella reunalla seisoi rakas taivaallinen Isäni. Hän seisoi siellä siinä kirkkaudessa, minkä taidemaalari Oskari Nylander oli antanut Kristukselle Limingan kirkon alttaritaulussa. Auringon säteiden kultaamat pilvet häntä ympäröivät ja sädekehä hohti hänen päästään. Itse seisoin avaruuden toisessa laidassa avutonna ja turvatonna kuin pieni perhonen, jonka koko olemassa-olo riippui suuren ja korkean Isän armosta ja rakkaudesta.
Kuuden tai seitsemän vuoden vanhana tulin sitten »mamsellinkouluun», jossa kävin viisi vuotta. Oikeastaan oli tämä koulu herännäisyyden historiassa tunnetun Maria Elisabeth Berghin koulu. Tuossa koulussa kävi meitä usein tervehtimässä myöskin »mamsellin» veli, Limingan rovasti, jumaluusopin tohtori J. I. Bergh, jonka silmistä rakkaus lapsiin säteili. Ja noiden vanhain vakavien sisarusten vaikutuksesta äidin istuttama Jumalan kuva sitten syventyi ja kasvoi, mutta alkuperäistä kauneuttaan ei se koskaan ole kadottanut.
Myöhemmin kävi toht. Bergh vielä muistaakseni parina vuotena Limingan kansakoulussa opettamassa meille katkismusta, kaksi tuntia viikossa. Ja lopuksi kävin hänen johtamassaan rippikoulussa kokonaista yhdeksän viikkoa. Hänen vaikutuksensa alaisena minussa yhä kasvoi sisäinen turvattomuuden tunne, samalla kun sain aavistuksen ihmisen syvästä turmeluksesta.
Seminaariaikanani ja sitä seuraavina vuosina minuun sitten juurtui silloin niin kauniisti orastava kansallinen ja isänmaallinen tunne, sekä Uno Cygnaeuksen luoma kansanvalistustanne. Näitä jaloja tunteita hedelmöitti vielä serkkuni ja koulutoverini Abraham Ojanperän ympärille kerääntynyt laulava sukulaisparvi sekä yhä läheisemmäksi käyvä seurustelu maisteri, sittemmin fil. tohtori Julius Berghin (Lylyn) kanssa.
Nämä maallisen elämän jalot tunteet eivät minussa kumminkaan kehittyneet Jumalasta vierottavaksi voimaksi. Päinvastoin muodostuivat ne ikäänkuin astinlaudaksi, portaiksi, joiden yläpuolella häämöitti täydellinen Jumalan rakkaus ja iäinen autuus. Ja sinne oli pyrittävä. »Lähemmä Jumalaa! – Lähemmä Jumalaa!» soi usein sielussani.
Aluksi jouduin opettajaksi kauas Karjalaan, Kiteelle. Siellä oli silloin v. t. kirkkoherrana valistunut ja vapaamielinen pappismies, viime kesäkuussa Kuhmoniemen kirkkoherrana kuollut lääninrovasti K. A. Pfaler. Hän veti kohta minut läheiseen seurapiiriinsä. Hänen laajanäköisen, kauas kantavan johtonsa alaisena minun sekä uskonnolliset, että isänmaalliset ihanteeni kehittymistään kehittyivät.
Mutta ihmisessä asuvan syvän turmeluksen, josta jo lapsena olivat kasvattajani minulle aavistuksen antaneet, sen sain nuoruusvuosinani omassa lihassani ja veressäni tuntea niin syvältä, että lankeamisiakin tapahtui. Se tuotti syvää surua ja tunnon tuskaa. Oli kumminkin ihmeellistä, että tuo tuska ei ollut lohdutonta, toivotonta. Tuntui melkein siltä, kuin rakas taivaallinen Isäni olisi astunut lähemmä, laskeutunut vuoteelleni, sulkenut minut syliinsä ja luvannut antaa enemmän voimia vastaisen kilvoituksen varalle.
Sillä kannalla oli henkinen kehitykseni, kun 25 vuoden ikäisenä tulin opettajaksi Iihin.
Siellä tutustuin aluksi rovasti J. Fr. Thauvonin perheeseen. Tuo hienosti sivistynyt perhe osoitti minulle aivan erikoista vieraanvaraisuutta. Ja kun perheen jäsenissä asui sama isänmaallinen tunne ja kansan valistusihanne mikä minussakin, niin kotiuduin aluksi Iin pappilassa hyvin. Erittäin ihailin perheen ihanteellista, valistunutta äitiä ja sen toimeliasta, tarmokasta ja henkevää vanhinta tytärtä, Sallyä.
Muutamien viikkojen kuluttua laskeusi kumminkin välillemme syvä, meidät iäti eroittava kuilu. Thauvonin perheen kaikki jäsenet olivat »uskovaisia» (læstadiolaisia), eivätkä he voineet muuta toivoa, kuin että minäkin kerran semmoiseksi tulisin. Kuitenkin olivat he siihen määrään valistuneita ja hienotunteisia, etteivät minun suhteeni mihinkään käännytystemppuihin ryhtyneet.
Tästä huolimatta oli læstadiolaisten Jumala siihen määrään toinen, kuin se Jumala, jonka minä olin lapsuudesta saakka omistanut, ettei minulle muuta keinoa jäänyt, kuin hiljalleen vetäytyä pois perheen seurustelupiiristä.
Kun ei paikkakunnalla ollut muitakaan sellaisia henkilöitä, joihin olisin voinut syvemmin sulautua, niin jäin elämään omaa eristettyä elämääni.
Jo aikaisimmasta nuoruudestani olin viljellyt uutterasti silloista suomalaista kirjallisuutta. Ja nyt – näinä yksinäisinä hetkinä – luin sekä suomen kielelle käännetyn, että alkuperäisen kaunokirjallisuuden niin tarkoin, että olisin voinut selostaa minkä yksityisen kirjan sisällön hyvänsä. – Minä luin ja innostuin. –
Yhä syvemmin kaipasin yhtä ainoata ihmistä, joka olisi minua täydellisesti ymmärtänyt. Yksinäisyyden tunne, koti-ikävä ja oman kodin kaipuu poltti sydäntäni.
Ja tuollaisina yksinäisinä koti-ikävän hetkinä syntyi sitten Kölliskön ensimäinen luku. Se on tosi kuvaus kotitaloni niityltä minun poikavuosinani. Siinä kuvattu ukkosenilmakin on tapahtunut tosiasia, totuudenmukainen on luonnonkuvauskin Ulkopuolen rannalta. Mikko ja hänen tapaturmainen kuolemansa on vain mielikuvituksen luoma.
Kului sitten hiljaisia, yksinäisiä vuosia. Ainoa iiläinen henkilö, jolla oli samat isänmaalliset ja uskonnolliset ihanteet kuin minullakin, oli talokas, ent. valtiopäivämies Erkki Sassi. Mutta hänkin asui kahden peninkulman päässä koulultani.
Sen lisäksi oli Iissä muutamia Kölliskön tapaisia isäntiä, joille taistelu lihaa ja verta vastaan oli muuttunut elämän kysymykseksi. Samoihin aikoihin muutti sinne kappalaiseksi Kaarlo Kustaa Krohn, joka oli synt. Kokkolassa 1853 ja kuoli Kaustisten kirkkoherrana v. 1901. Hän oli syvästi uskonnollinen ja laajatietoinen pappi, joka viljeli uutterasti maailman parasta uskonnollista kirjallisuutta ja oli siten tutustunut eri maiden uskonnollisiin virtauksiin.
Oli ihan luonnollista, että nuo Kölliskön tapaiset autuuden etsijät kiertyivät hänen ympärilleen ja kiintyivät häneen. Samoin tein minäkin, sillä seurusteleminen tuon syvällisen luonteen kanssa oli kovin kehittävää.
Sivumennen sanoen olin juuri tähän aikaan saanut hiljaisen ja ujon, kaikkea kaunista, mutta eritoten laulua ihailevan kodinsielun. Hän oli erään noiden herännäisyyshistonassa tunnettujen Frans Oskar ja Niklas Durchmanien veljentytär.
Uskonnollinen taistelu, læstadiolainen käännytyskiihko, riehui ympärilläni. Naurismaan Aapon ja Tuppi-Maijan tapaiset peräti raakaluontoiset ihmiset kohdistivat usein minuunkin käännytystemppujaan, joita Kölliskössä olen yrittänyt kuvata. Olihan aivan luonnollista, että he juuri minut – lasten opettajan ja tulevan polven kasvattajan – yrittivät saada joukkoonsa temmatuksi, vaikka he tämän tekivätkin luullakseni enemmän vaiston kuin järjen vaatimana.
Minuun, jonka suhde Jumalaan oli niin ujo ja arka, etten siitä ollut koskaan, en edes elämänkokemuksista rikkaalle äidilleni rohjennut kertoa, minuun teki tuo käännytyskiihkoilijain epähieno tunkeileminen suorastaan inhottavan vaikutuksen.
Tämä seikka ei vielä semmoisenaan olisi kyennyt Köllisköä ilmoille saamaan, sillä olihan læstadiolaisuudessa paljon hyvääkin. Juoppouteen ja muihinkin törkeisiin paheihin vajonneiden ihmisten pelastamisessa olivat he suorastaan mestareita, kuten Naurismaan Aapon vaikutus juopposairaaseen Simoon elävästi osoittaa. Ja sen lisäksi oli læstadiolaisissa – kuten muissakin uskonnollisissa liikkeissä – suuri joukko nöyriä ja hiljaisia autuuden etsijöitä, jotka esim. kouluuni lähettivät parhaita oppilaita, ja joiden kanssa sitä tietä tulin hyvinkin läheiseen ystävyyteen.
Mutta heissä oli toinen, vieläkin sietämättömämpi piirre, ja se piirre oli heille kaikille – vieläpä valistuneimmillekin – yhteinen. Se oli tuo kaikkiakin uskonnollisia liikkeitä kalvava suvaitsemattomuus.
Jokaiseen liikkeensä ulkopuolella olevaan ihmiseen kohdistivat he kyllä voimakkaan vaikutuksensa, mutta jolleivät sillä kertaa käännyttämisyrityksessään onnistuneet, heittivät he hänet toistaiseksi rauhaan. Jäivät ikäänkuin uutta, sopivampaa hetkeä odottamaan. Niin menettelivät he jokaisen suruttoman, jopa julkisiin paheisiinkin vajonneiden ihmisten suhteen.
Mutta jos he sitä vastoin käännytystyössään tapasivat Kölliskön tapaisen, syvempää uskonnollista tietoa ja kokemusta omaavan henkilön, niin silloin ei heidän kiihkollaan rajoja ollut. Ja jos tuollainen henkilö rohkeni vielä huomauttaa læstadiolaisille heidän omista helmasynneistään tai uskonopillisista erehdyksistään, niin silloin oli hän iäisen tuomion alaiseksi joutunut.
Ja tuota toisinajattelevien uskovaisten lakkaamatonta tuomitsemista, joka alemmilla asteilla olevien ihmisten huulilla muuttui usein suoranaiseksi parjaukseksi, sitä jouduin vuosikausiksi sivulta katsojana näkemään ja kuulemaan. Ja kun tuollaisen tuomion alaisiksi joutuneet uskovaiset olivat paikkakunnan parhaita ja luotettavimpia ihmisiä, niin loukkasi se arkaa oikeudentuntoani niin kipeästi, että siitä saivat Kölliskön loppuosan synnytystuskat alkunsa, eivätkä ne ennen laanneet, ennenkuin Kölliskö oli ilmoille saatu.
Juhana Kokko.
Lähde: Kuinka meistä tuli kirjailijoita: suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia. 1916. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.