”Finland” ja suomalainen kirjallisuus
| ”Finland” ja suomalainen kirjallisuus. ”Keski-Suomen” Toimitukselle. Kirjoittanut Minna Canth |
Kirjallisuuden kehitykselle on epäilemättä tärkeätä, että sitä sanomalehdissä oikein arvostellaan, sillä näiden arvostelujen kautta osaksi ohjataan nuoria, alkavia kirjailijoita, osaksi myöskin kasvatetaan yleisöä kirjallisuutta lukemaan ja käsittämään. Tässä suhteessa vaaditaan ensiksikin, että arvostelija on vapaa kaikista etuluuloista jotakin erityistä kirjallisuuden suuntaa vastaan, toiseksi, että hän itse käsittää arvosteltavaa kirjaa ja kolmanneksi vihdoin, että hänellä on rakkautta kirjallisuuteen. Päivän selvää on, ettei ”Finland”, ainakaan edellisiä ehtoja vähimmässäkään määrässä täytä. Tuo n. s. realistinen kirjallisuus on sille kauhistus. Niinpian kuin joku teos siihen suuntaan ilmestyy, se kohta otetaan ankarimman kurituksen alle, eikä siinä löydetä mitään hyvää, mutta pahaa siihen sijaan äärettömän paljon. Ei puhettakaan siitä, että koetettaisiin kirjaa käsittää, vielä vähemmin, että mentäisiin syvemmälle ja yritettäisiin selittämään, minkätähden kirjailija meidän aikanamme juuri näin kirjoittaa eikä toisella tavalla; mitkä ne syyt ja vaikuttimet mahtanevat olla, jotka häntä tälle suunnalle vievät. Siihen sijaan koko tuote otetaan niin hullunkurisen väärältä kannalta että oikein joutuu ymmälle, eikä lopulta tiedä onko tuo totta vai leikkiä. Vaan kun vuosi vuodelta jatketaan samaan tapaan, kun valistusseuran juhlapuheessakin, jossa kumminkin luulisi asioita käsiteltävän vakavalta kannalta, puhutaan realistisen kirjallisuuden ilmestymisestä maassamme ikäänkuin jostain onnettomuudesta, kun vielä näyttää jo yleisökin osaksi yhtyvän virteen, päättäen tuosta kysymyksestä, joka on esitelty keskusteltavaksi Lappeenrannan pappien kokouksessa : ”Mille kannalle on kristityn asettuminen n. s. realistisen kirjallisuuden suhteen?” eikä liioin vai otaksua, että meidän pappimme noin vaan lystin vuoksi karkaisivat kirjallisuuden kimppuun, niin täytyypä vihdoin tulla siihen päätökseen, että tässä on leikki kaukana ja täysi totuus edessä.
Hiljakkoin oli ”Finland”’issa luettavana arvostelu Kauppis-Heikin Mäkijärveläisistä, jossa arvostelussa lehti ensiksikin ihmettelee, minkätähden on katsottu niin tärkeäksi mainita Kauppis-Heikin olleen renkinä eikä nauttineen edes kansakoulun opetusta, ja sanoo, ettei se asia ollenkaan yleisöä koske, eitä liioin saa mitään vaikuttaa hänen taidetuotteidensa arvostelemiseen, koska siinä tapauksessa todella jouduttaisiin epäilykseen, minkälaista mittamäärää tulee täyttää, voitaisiinpa jo virheetöntä oikokirjoitusta esim. pitää aivan kummana.
Tältä kannalta ei tietääksemme yksikään arvostelia ole Kauppis-Heikin teoksia ottanut eikä tarvinnut ottaa, sillä ne hyvin pitävät paikkansa parhaimpien tuotteiden rinnalla. Sitä vastaan on luonnollista ja oikeutettua, että yleisö kirjan luettuaan myötätuntoisuudella ajattelee itse tekijää, joka tukalissa olosuhteissa, kaiken sen puutteessa, mitä muille kirjailijoille suuremmassa tai vähemmässä määrässä on tarjona, kuitenkin on näin hyvin onnistunut tiensä raivata. Ja sitä ajatellessaan ymmärtää myöskin kuinka paljon enemmän häneltä siis vaaditaan voimain ponnistusta, työintoa, kykyä ja tahdon lujuutta. Isänmaan ystävä vielä sen lisäksi iloitsee nähdessään tänlaisissa ilmauksissa selvän todistuksen siitä, että Suomen kansa johonkin kelpaa, että siinä todella on omatakeisen ja ajanmukaisen kehittymisen kuntoa. Sillä niistä kirjailijoista jotka ulkomaalaisesta kirjallisuudesta vaikutuksia ottavat, voisi helposti arvella että he mahdollisesti omatkin vaan vieraan kehityksen herättämiä ituja, joille omassa maaperässä ei mitään ravintoa ole, jotka siis pian kuihtuvat ja jälkeäkään jättämättä katoovat.
Kauppis-Heikki on joutunut Finlandin epäsuosioon varsinkin sen kautta että hän realistien tapaan kertoo, mitä hän ympärillään näkee ja huomaa vähääkään henkilöitään tai heidän elämäänsä kaunistelematta. Kun sitten hänen silmänsä onnettomuudeksi sattumat erääsen herännäiseen, jossa on vaan uskonnon kuorta, ei sisällystä, niin ”Finland” kauhistuu. Kauppis-Heikki on tykkänään kykenemätön arvostelemaan, mitä hän tässä suhteessa näkee, sanoo Finland, ”hänellä ei ole aavistustakaan kristillisyyden historiallisesta merkityksestä eikä sen erityisestä merkityksestä meidän kansamme suhteen. Suurinkin kristillisvihollinen kirjailija asettaa sen väärän kristillisyyden rinnalle, jota hän kuvaa, jonkun edustamaan sitä kristillisyyttä, joka heidän mielestään on oikeata, sillä semmoisen olemista hän ei kuitenkaan tahdo kieltää.” (Hyvä lukija, selitä minulle, kuinka tänlaista kirjailijaa voi sanoa: suurimmaksi kristillis-viholliseksi kirjailijaksi?). – ”Mutta niin ei tee Kauppis-Heikki”, jatkaa Finland, ”hänelle kristillisyys on vaan tuota kummallista pappikavaluutta, joka vuosituhansia on maailmaa ohjannut” j. n. e. ”Julkeus vastaa täydesti tietämättömyyttä ja pintapuolisuutta”, huudahtaa Finland lopuksi.
Totta tosiaan, jopa nähdään kummituksia keskellä päivää. Eikä ihme jos yleisö alkaakin kammoamaan realistista kirjailijaa, kun hän tänlaiseksi maalataan. Kuullakaan kuitenkin myös syytettyjen selitystä, ennenkuin ehdoton tuomio langetetaan.
Vanhan romantiikan aikana katsottiin vapaata mielikuvitusta kirjailijan varsinaiseksi voimaksi. Luomiskyky semmoisenaan teki kirjailijan kirjailijaksi, häntä ei sitonut luonto eikä todellisuus, hän ei viihtynyt tunnetussa maailmassa, vaan etsi yhtämittaa jotain yliluonnollista. Mutta sen mukaan kun romantiikki menetti voimansa ja realismi astui sijaan, muuttui romaani psykologiaksi, lähestyen niinmuodoin setä tiedettä että uskontoa. Tiedettä siinä, kun koettaa selittää, miten sisälliset taipumukset ja ulkonaiset suhteet yhdistyen ihmisen toimintaan ja mielentilaan vaikuttavat, uskontoa taas, armahtamatta ilmituoden sen kurjuuden ja pahuuden, jonka ihmissielun syvyyksissä löytää. Runoudessa sillä siis on sama merkitys kuin on lailla uskonnossa, s. o. olla kuvastimena, joka ihmiselle näyttää, minkälainen hän on. Mutta realistinen kirjallisuus ei tyydy siihen, että se ainoastaan yksityisen sieluntilaa tutkisi, sen huomio ulottuu samalla myöskin yhteiskunnallisiin oloihin, jotka yksityiseen suurimmassa määrässä vaikuttavat. Ja sieltäkin vedetään esiin kaikki, mikä mätää, väärää ja pahaa on, siinä vakuutuksessa, että niitä täytyy nähdä ja tuntea ennenkuin niitä parantaa voi.
Luonnollista on, että realistinen kirjallisuus, joka näin ihmisiä ja yhteiskuntaa ruoskii, herättää suurta vihaa, erinomattainkin, kun tarkoitusta ei käsitetä, tunnetaan vaan ruoskan tekemät kivut. Romantiikin aikana oli maailma tottunut siihen, että kirjallisuus sitä huvitti ja mielisteli; se ei kenenkään rauhaa häirinnyt, sillä se maalasi mustan valkoiseksi ja peitteli loan ruusuilla. Kummako siis, että tänlainen äkkinäinen muutos aluksi tuntui oudolta.
Yhtä luonnollista myöskin että katkeruus kääntyi kirjailijoita kohtaan. Romantiikin aikana he mielistelivät maailmaa ja maailma mielisteli heitä, ja korotti heitä kunnian kukkuloille ylös pilviin saakka. Realismin aikana he ruoskivat maailmaa ja maailma heitä, jopa siinä määrässä, että he sortuvat, niinkuin Aleksis Kivi meillä, taikka muuttavat pois omasta maastaan, niinkuin naapurikansain kirjailijat, kun olo siellä käy heille liian tukalaksi.
Mutta palatkaamme ”Finland’iin” ja ”Mäkijärveläisiin.”
”Finland” moittii sitä, että Kauppis-Heikki on ankarampi tuota tekopyhää, ulkokullattua Hemmoa kohtaan ja siihen sijaan suosiollinen noille kevytmielisille, huikentelevaisille luonnon lapsille. Mutta samoin juuri oli suurin ihmissydämen tuntija, Kristus itse. Hänkin ruoskitsi pharisealaisia, huolimatta heidän ahkerista rukouksistaan, ja kohdalleen hän arvosteli tuonkin, joka templissä rehenteli, kiittäen Jumalaa siitä, ettei hän ollut niinkuin muut ihmiset, taikka niinkuin publikaani, joka siellä alempana löi rintoihinsa ja rukoili: ”Herra armahda minua!” Tähän viime mainittuun Kristus katsoi leppeästi. Ja syntisiä hän ylimalkaan rakkaudella lähestyi, hän ”atrioitsi heidän kanssaan”; näiden sielun tila oli hänelle otollisempi kuin ylpeydessä kovettuneiden pharisealaisten, sillä hän tiesi kumpi oli mahdollisempi parannukseen.
”Finland” päättää tästä, että Kauppis-Heikki vihaa kristillisyyttä. Päinvastoin! Hän kunnioittaa sitä ja tietää, että oikea, elävä, todellinen kristillisyys vaikuttaa ihmisessä mielenmuutoksen, ”uudesta syntymisen.” Sen vuoksi häntä ei tyydytä tuommoinen valhekristillisyys. ”Finland” siihen sijaan pitää Hemmoa sittenkin oikeana kristittynä. Kysymme: kumpainenko kristillisyyttä enemmän kunnioittaa, sekö, jota tyytyy pelkkään kuoreen, sanoihin ja virren veisuun, vaiko se, joka paljoa enemmän vaatii?
Mutta Kauppis-Heikki ei ole tuonut tosi-kristittyjä rinnalle, sanoo ”Finland.” Kenties hän ei vielä ole tosi-kristittyä löytänyt. Sillä niitä meidän aikanamme on aniharvassa. Myöskin on mahtanut häneen niin kipeästi koskea, kun heräsi näkemään kaikkea vääryyttä ja valhetta meidän aikamme uskonnollisuudessa, ettei hän ensimmältä kykene eroittamaan sitä hyvää, joka siellä sen ohessa löytyy ja joka kuitenkin antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Vielä pahenee ”Finland” siitä, että Hintti lopulla tekee Hemmosta vähän pilkkaa. Mutta, hyvänen aika, minkä Kauppis-Heikki sille voi, että ne tyttöhuitukat semmoisia ovat? Tarvitsi vanhan lähteä nuorta kosimaan. Kumpahan olisi joku ijäkäs nainen mennä hupsutellut rakastumaan nuoreen poika-nulikkaan, niin tuskin ”Finlandkaan” olisi säälinyt, jos tuo raukka joutui narriksi. Mutta miehillä, niillä näet pitää oleman kaikenmoisia etuoikeuksia. Ei, hyvät herrat, maailma muuttuu ja teidän kohtanne tulee siinä suhteessa hiukan synkemmäksi. Sitä ei voi auttaa, koettakaa siis tyytyä. Pahempia on meidän naisten täytynyt kestää.
Mitä muuten Hinttiin tulee, niin olihan tuo tosin vähän pahasti tehty häneltä ja varmaan hän vakavammaksi tultuaan onkin sen jo monta kertaa katunut. Mutta kaikessa tapauksessa hänen tekonsa enemmän todisti nuorten tavallista kevytmielisyyttä ja ajattelemattomuutta kuin oikeastaan sydämen ilkeyttä.
”Onpa tekijässä todella liian paljon renkiä jäljellä”, arvelee ”Finland.”
Niinpä niinkin! Mitäs kirjailijat muuta olisivatkaan kuin kansansa renkiä ja piikoja. Maailman palvelijoita, ei maailman herroja, työntekijöitä ei työnteettäjiä, raskaan kuorman kantajia ei joutilaana kävijöitä. Ei kuitenkaan siinä merkityksessä, että he kansan käskyjä noudattaisivat parhaan ymmärryksensä mukaan. Siinä heidän pyrintönsä, heidän onnensa ja heidän elämänsä kutsumus. Jos he niin tehtävänsä käsittävät, ei heidän maallinen vaelluksensa ole turhaan mennyt.
Vielä muutama sana. ”Finland” pelkää, että liian suosiollinen kritiikki estäisi kirjailijan menestymistä, ja ylipäätää semmoinen helposti voi tapahtuakin. Mutta toiselta puolen on taas vaara tarjonna, että sydämmetön ja väärä kritiikki, yhteydessä tukalien olosuhteiden kanssa, vaikuttaa sortumista. Muistakaamme vaan, kuinka kävi lahjakkaimman kirjailijamme, Aleksis Kiven, Suomen kirjallisuudelle korvaamattomaksi vahingoksi. Ihminen tarvitsee myös hiukan päiväpaistetta ylläpitääkseen voimiaan elämäntaistelussa. Harva meistä pääsee niin korkeaan siveelliseen kehitykseen, ettei ollenkaan ulkomaailmasta riippuisi, vaan kulkisi tietään yksin, omassa povessaan kantaen sekä tuomarinsa että lohduttajansa.
Lähde: Keski-Suomi 27.8.1887.