”Epäilijästä” muutama sana meidänkin puolelta
| ”Epäilijästä” muutama sana meidänkin puolelta. Savo-Karjalan Toimitukselle. Kirjoittanut Minna Canth |
Te sanotte, hra Toimittaja, että tältä teokselta puuttuu kokonaan sisällystä. Todellakin hämmästyttävää! Täytyy kysyä, mitä sitten oikeastaan tarkoitatte ”sisällyksellä?” Semmoistako, jota Uusi majoitusväki, Kevään oikkuja, Setä, Saimaan rannalla, Roinilan talossa, Lemmen juoma, Ruhtinas ja porvaristyttö y. m. meille tarjoavat nähtäviksi? Kaikki kappaleita, joissa on erittäin paljon: ”ei juuri niin mitään”. Taikka onhan niissä sentään tosiaankin jotain. Ei voi kieltää, ettei ne sisällä, mitä enemmän, mitä vähemmän – tyhmyyttä. Ja sen lisäksi vielä naurettavaa lapsellisuutta.
Ketä tyydyttävät nuo yllämainitun tapaiset kappaleet, jommoisia valitettavasti enimmät näytelmät vielä tätä nykyä ovat? Ainoastaan niitä, joilla ei muuta harrastusta ole, kuin ”lihanhimoa, silmäinpyyntöä ja elämän koreutta”. Niitä, joiden kehitys henkisessä ja siveellisessä suhteessa on – kapalossa, niinkuin, sen pahempi, tässä suloisessa Suomen maassa tosin näyttää olevankin.
Moitittavaa ”Epäilijässä” kyllä on paljonkin, jota vastaan nuo toiset ovat niin mitättömiä, etteivät anna edes moitteelle sijaa. Sisällyksen puutetta ei vaan sovi valittaa, ennemmin sitten, että sisällyksen aineksia on liian paljon, että puitteet niiden ympärillä ovat liian ahtaat, jonka vuoksi ainekset eivät ole tarpeeksi asti päässeet kehittymään. Myönnettäköön myöskin, että päähenkilö on epäilijäksi liian kokematon, että ristiriitaisuudet hänen sielun-elämässään liian vähän tulevat esille ja että hänen lauseensa usein tuntuvat enemmän tehdyiltä fraaseilta, kuin todellisesta, sisällisestä tunteesta lähteneiltä. Ne kaikki ovat vikoja, joita tekijä vastaisuudessa oppii voittamaan, jos hän, niinkuin toivomme, tässä suunnassa edistyy ja kirjailija-tointaan jatkaa. Mutta psykoloogisesti oikeata on varmaankin, että ”Epäilijä” esitetään ”häälyvänä, täynnä vastakohtia” ja ”kaikkea yhdenmukaisuutta vailla” olevana henkilönä, sillä semmoinen juuri on epäilevän ihmisen sieluntila. Saattaa hän jonkun kerran rohkeasti uskoa olevansa varmalla kannalla, luulee toisen kerran ehkä voivansa tukehuttaa nuo syvemmät sielunsa tarpeet, ja pääsee hetkeksi näen naiseni rauhaan. Mutta kun sitten epäilykset nousevat uuteen voimaan, kun ristiriitaiset tunteet repivät häntä sinne tänne ja sielu tuskallisessa ahdistuksessa on menehtymäisillään, silloin luonnollinen vaisto pakoittaa häntä kuumeentapaisella kiihkolla tarttumaan kiinni johdonmukaisuuden äärimmäiseen loppupäätteesen, ja mielisairaan itsepintaisuudella hän ummistaa silmänsä kaikelle, mitä tahtoo häntä tästä järkähyttää. Epäilijä ei siis ollenkaan ole luonnoton kolmannessa eitä neljännessä näytöksessä, vaan päinvastoin juuri todellinen siinä, että hän on suunniltaan pois.
Moitteet toiminnan puutteesta eivät myöskään ole paikallaan, sillä enemmän sitä laatua on tässä kuin useimmiten noissa vanhan-aikuisissa. Mutta tämän kohdan kun siirrämme syrjään, tulemme vihdoin siihen, joka varmaan on perussyynä kaikille moitteille.
Te sanotte, hra Toimittaja, että uskonto ”Epäilijässä” on kuvattu ”pelkiksi ennakkoluuloiksi, jotka saattavat olla hyvät kyllä vanhoille akoille, mutta jotka eivät sovellu nykyajan ihmisille.” Semmoiseen käsitykseen ei mielestämme tämä näytelmä aihetta anna. Vaikka Antin äiti onkin ”vanha akka”, ei hän siltä ihmistä pahempi ole, eikä hän suinkaan ole siinä kuvattu miksikään huonoksi henkilöksi. Ja onhan ”Epäilijässä” toiselta puolen myöskin ”nuori nainen”, joka pysyy lapsuutensa uskossa lujana, ja kuitenkin on mitä herttaisin ja suloisin olento. Mutta vaikka näitä molempia ei koko näytelmässä olisikaan, ja vaikka Antin uskonto olisi kuvattu hullutukseksi, niin eihän sillä ole sanottu, että uskontoa itsessään on tahdottu mitättömäksi tehdä. Ja jos ”Epäilijän” vaikutuksesta joku uskonsa ja luottamuksensa Jumalaan menettää, niin syyttäköön hän itseänsä; ei hänen uskonsa silloin ollut kovin lujalle perustukselle laskettu.
Mutta nykyajan kirjailijalla täytyy olla oikeus, eikä ainoastaan oikeus, vaan vieläpä velvollisuuskin, ottaa myöskin uskonnollinen puoli sielun-elämästä tarkastuksen-alaiseksi. Muuten hän ei opi ihmisiä ymmärtämään eikä anna heistä oikeata, todellista luonnekuvaa. Ainoastaan semmoisista henkilöistä voi sen heittää syrjään, joille uskonto ei mistään merkityksestä ole, joiden tunteisin ja toimintaan se ei niin mitään vaikuta. Meidän aikanamme, jolloin uskonnolliset haaveilut matkaansaavat niin paljon sielunsairautta, niin paljon eripuraisuutta ja häiriötä, on varsinkin tärkeätä, että kirjailija avosilmin kaikkia katselee, kaikkia tutkii ja selvittää. Eikä siinä työssä auta arastella, ei ottaa lukuun minkäänlaisia suhteita, vaan pyrkiä rohkeasti eteenpäin tiedossa, taidossa ja ymmärryksessä. Siinä nykyaikaisen runouden ponsi ja voima. Hyvin vähän on uskontoon luottamusta, jos peljätään sen tämän kautta vahinkoa kärsivän. Meidän vakuutuksemme mukaan se siitä päinvastoin puhdistuu ja paranee.
Lähde: Savo-Karjala 8.5.1889.