”Aika on rahaa”
| ”Aika on rahaa.” Kirjoittanut Herman Kellgren |
Tämä Englandin kansan sananlasku on kyllä järkähtämätön totuus, vaikka se Suomen kansalle näyttää olevan melkeen tuntematoin. Suomalaisella «aika menee aatellessa, päivä päätä käännellessä;» hän ei ajalle liikaa arvoa anna, tullaan tahi menköön; «jos tämä päivä menee, kyllä huomenna toinen eteen tulee.» Rahaansa säästämään Suomen kansaa kyllä usein kehoitetaan, mutta aikansa säästämisen harvoin; semmoisesta muka ei paljo puhuakaan viihditä. Jos Suomalainen milloin tuhlaa hopeariunan tyhjään, saattaa hän sitä jälestäpäin katua; mutta jos päivänsä tyhjään menettää, siltä hän ei ole millänsäkään. Ja kuitenkin, jos sinulla on aikaa, niin kohta voit riunan työlläsi tienata, mutta tuhansillakaan riunoilla et voi hetkeä päivääsi jatkaa.
Suomalainen on luonnoltansa hitainen ja venyttelevä; hän ei ole liioin nopsa työhön rupeamaan, eikä «rasita ruumistansa» ennenkuin tarvis vaatii. Mutta kuin hän kerran työhön ryhtyy, niin hän siinä pysyy ja sen perille viepi; hän tekee tehtävänsä uutterasti ja hyvästi, sillä hänellä on kyllä vitkainen, mutta myös sitkeinen luonto. Kuin tarvis vaatii, niin Suomalainen tekee työtä lujasti; jos hän tahtoisi samalla tavalla työtä tehdä silloinki kuin erinäistä pakkoa ei ole, niin kohta pakeneisi köyhyys meidän periltä; mutta nyt aina laiskuus viepi mitä uutteruus tuopi. Tämä tulee siitä, ett’ei Suomalainen vielä ymmärrä ajalle oikeata arvoa antaa. Suomen mies tekee kyllä lujasti työtä ja syöpi leipänsä otsansa hiessä, mutta kuitenki hänellä on aikaa liioin liiaksi, jota hän huolettomasti tyhjään tuhlaa; kuinka tämä yhteen sointuu, seuraava tulee näyttämään.
Jumala on pohjoisemmille maille suonut lyhyen, mutta lämpimän kesän, sitä vastoin pitkän ja pimeän talven. Kuin keväällä hanki rupeaa sulamaan ja päivä pitenee, silloin Suomen maamiehelle kiire käsiin tulee. Niin kauvan kuin kesää kestää, hän ei saa lepoa, eikä aikaa tuumiaksensa ja venytelläksensä; kyntäminen, kylvö, kasken poltto, heinän teko, keikkuu, puiminen, kylvö rientää yksi toisensa perästä, että hänelle jääpi tuskin hengähtämisen hetkeä, ja silloin hän vahvalla ja sitkeällä luonnollansa kummat matkaan saapi. Mutta sitte taas, kuin pimeä vallan voittaa ja koivun lehdet maahan putoavat, toinen aika alkaa. Silloinpa ei paljo muuta tehdä, kuin syödään, juodaan ja maataan; ne vähät työt, joita Suomalainen maaviljelyksensä hyödyksi tavallisesti talvella tekee, ovat tuskin muuksi kuin liikaisen ajan vietteeksi luettavat. Silloin pirtissä veneellään, matkoilla ja metsissä kuljetaan, vähin niitä näitä toimitetaan toista kesää odottaissa. Nyt ei ole enää «erinäistä kiirettä,» ja nyt syödään vaan mitä kesällä latoihin saatiin. Nyt on aikaa kylläksi, eikä päivistä, eikä viikoistakaan paljo lukua pidetä. Suomalainen elää tämän suhteen niinkuin hiiri maan loukossa, joka talvella syöpi minkä kesällä kokoon sai, eli kuin karhu pesässään, joka talvikauden makaa ja imee kesän kuluessa lihoittuneita käpälöitänsä. Eikä ole sekään tosi, mitä moni sanoo, että ihminen lepää talvella saattaaksensa sitte kesällä tehdä työtä sitä lujemmasti. Ihmisen voima ei kulu sitä käyttäissä ollenkaan, mutta siihen siaan vaipuu ja raukenee, kuin se heitetään käyttämättä; se kasvaa ja vahvistuu sen suhteen kuin sitä enemmin käytetään, mutta liikainen lepo tekee sen veltoksi, niin että työ kauvan laiskana olleelle tuntuu oudolta ja raskaalta. Toimettomuus ei ole lepo, se on laiskuuden ja muun kurjuuden synnyttäjä, eikä siitä ole kellenkään siunausta. Tuleehan karhukin keväällä pesästänsä ulos laihempana, kuin hän sinne syksyllä meni.
Mutta luontokappaleen ja ihmisen välillä on vielä se eroitus, että luontokappaleet ovat sidotut erinäisiin syntyperäisiin taipumuksiin, joista eivät muuhun pääse, sitä vastaan kuin ihmiselle on annettu vapaa tahto olla ja elää miten kunkin mieli on, ja hänen toimelle ei ole rajaa ei määrää pantu. Ihmiselle on aina aika yhtä kallis, olkoon sitte kesä eli talvi, kuin hän vaan ajan arvoa tajuaa, ja ymmärtää sitä hyödyksensä käyttää. Jos nyt Suomalainen ainoastansa kesän työllä, puolen vuoden kuluessa, maasta voipi itsellensä hankkia mitä hän koko vuoden elakkeeksi tarvitsee, niin hänellä on toinen verta aikaa vielä säästeenä. Jos hän nyt myös tätä aikaa voisi eli tahtoisi hyödyksensä käyttää, niin kaikki, mitä hän sinä aikana työllänsä tienaisi, olisi puhdasta voittoa, nykyisen elannon huojentamiseksi, eli tulevan päivän turvaksi. Jos tosi on, että aika on rahaa, niin hänen pitäisi hyvin rikastua, koska hänelle jääpi vielä niin paljo aikaa, jota hän ei tarvitse elääksensä käyttää, mutta voipi rahaksi muuttaa.
Mutta miksi kuitenkin suurin osa Suomen kansaa on köyhä? Sen vuoksi että se et käytä, eli ei osaa oikein käyttää tätä liikaa aikaansa. Suomalainen usein venytteleikse laiskuudessa ja huolettomuudessa niin kauvan kuni vaan ei häntä hätä työhön pakoita, sillä «eihän tyhjään toki huoli ruumistansa rasittaa». Vasta kuin nälkä ovea koputtaa, pääsee hän liikkeelle. Tämä on tapana varsinkin vähemmin sivistyneissä, syrjäisissä maan osissa. Me satuimme kerran talvella olemaan eräässä etäisessä Savon pitäjässä, jossa uusi saha vähää ennen oli tullut toimeen. Saha oli rakettu sydänmaan keskelle, ja joen rannoilla kasvoi vahvoja honkia, joita saattoi lyödä kumoon sahaan vietäviksi melkein suorastaan joen jäälle, eli viettävällä sinne kulettaa. Joka tukista maksettiin hakkuu- ja vetopalkkaa 15 kop. hop., ja miehiä oli, jotka päivässä tienasivat kolme hopearuplaa. Tuli sinne myös pitäjän pohjoisesta, hallan-alaisesta osasta moniaita miehiä, joilla oli tapana taloissaan elää joka kevät petäjäisellä. Ne tekivät työtä pari päivää, saivat hyvän rahan, ostivat sillä jauhoa, kalaa, kahvia ja muuta, ja menivät taas kotiinsa; eikä heitä olisi millään palkalla saanut sen pitemmäksi työhön jäämään. Oli heillä muka nyt taas ruokaa kylläksi; täytyi mennä kotiin tuota herkkua syömään. Sen tekivätkin, ja syömisen välillä makasivat ja venytteleivät siksi kuin varat olivat lopullansa. Taas tulivat pariksi päiväksi työhön, ja menivät pois niinkuin ennen. He eivät huolineet, kuin tilaisuus oli käsissä, muuttaa aikansa ja työnsä rahaksi, jolla olisivat voineet kohtuullisesti elää vuoden pitkään, ehken vielä ostaakin itsellensä lehmiä ja hevoisia ja parantaa tilojensa pellot. Ei, parempi oli maata ja olla laiskana penkin päässä, eihän heillä pakkoa ollut «ruveta ilman aikojaan ruumistansa rasittamaan». Mutta tulipaki sitten taas petäjäinen kevääksi pöydälle kuin ennenkin, ja tulevana talvena, kuin tukit olivat jo kaikki muilta hakatut pois rannuksilta, täytyi heidän henkensä elättämiseksi tyytyä tavalliseen voittoon, ja saivat sen mukaan tehdä enemmän työtä, kuin olisivat ennen tarvinneet, ja venyä vähemmin pirttilöissänsä.
Tämä on vaan yksinäinen esimerkki, mutta sen kaltaisia löytyy varmaan yltä ympäri koko Suomen maassa. Kuin ei hätä käsissä ole, niin ei työstä huolita, eikä ajalle mitään arvoa anneta, kuinhan päivä kuluu; ei silloin mielessä pidetä että aika on rahaa. Ja kuin sitten nälkä ja kurjuus tulee, niin sitä «Jumalan sallimaksi» sanotaan, eikä häpiänä pidetä mennä mieron tietä kiertämään ja olla muille totiseksi rasitukseksi, siitä syystä vaan, että muka ei tahdottu omaa hellää, kallista ruumista ennen aikojaan työnteolla rasittaa. Tämmöinen käytös on Suomessa vielä tavallinen, mutta se on sivistymättömän ja raa’an, myös jumalattoman ihmisen käytös.
Mitä taas siihen puheesen kuluu, että ei tarvitsisi ruumistansa työllä rasittaa, kuin ei pakkoa eikä tarvista ole, niin se on myös vaan sivistymättömän ja raa’an ihmisen jaaritusta, sillä ei työ ihmistä rasita, mutta laiskuus. Ainoastaan raaka ja ymmärtämätön on sillä tyytyväinen kuin vaan suunsa on leipää täynnä ja Jumala sallii unta silmiinsä. Sivistyneellä ihmisellä on aina tarpeita, joidenka täyttämisellä hän kaunistaa ja ilahuttaa olonsa ja elonsa, ja nämä samat tarpeet kiihoittavat häntä työhön ja uutteruuteen, ja opettavat häntä aikaa hyödyksensä käyttämään. Hän käsittää että aika on rahaa, sillä kuin hänellä vaan on aikaa, kyllä hän sen kohta työllänsä rahaksi muuttaa. Sivistyneellä on tarpeita, mutta hänellä on myös ymmärrystä ja neroa niiden täyttämiseksi; sivistymättömällä ei ole tarpeita, mutta ei myöskään älyä, jolla voisi niitä täyttää, jos niitä hänellä olisi. Sen vuoksi näemme että sivistynyt ihminen, jokainen säädyssänsä, olkoon herra eli talonpoika, tekee työtä, vaikka hätä ei käsissä olekaan, sitä vastaan kuin raaka ihminen, kuin vaan hänen vatsansa täynnä on, venyy laiskuudessa. Ajalle arvoa antaminen ja ajan oikea käyttäminen on sivistyksen pettämätön tuntomerkki.
«Mutta», sanonee moni, «jos aikaa kyllä olisikin yli tarpeen, mistä sitä saapi silloin sopivata työtä?» Ensiksi: työn ei pidä sopia työntekijän, mutta työntekijä työhön; uutteruudella ihminen jokaiseen työhön taivuttaa itsensä. Toiseksi: työ talvella ei, niinkuin kesällä, väkise tungekse maalla asuvan päälle, eikä se itsestään uunilla venyttelevän suuhun lennä, mutta siitä olemme vakuutetut että se, joka jotain oppia tahtoo ja sitten työtä tehdä mielii, kyllä työtä itsellensä löytääki, olkoon missä tilassa, missä Suomen maan osassa hyvänsä. Niitä on monta pieniä käsiaskareita, joita hyvin sopisi toimittaa talven pitkinä iltoina. Uuden Kaupungin likiseuduilla on tullut tavaksi viettää liikaa aikaansa valmistamalla monenlaisia puutarpeita ja astioita, esim. sammioita, pyttyjä, puulusikoita j. m. s., joita sitten kaupunkiin myödään, ja sieltä viedään ulkomaille myötäväksi; eteläisessä Hämeessä, ehken muuallaki, kiskotaan katto-päreitä, Lapualla poltetaan kimröökkiä, muussa Pohjanmaassa tervaa; Viipurilainen kulkee talviajan rahtia j. n. e. Näillä erikeinoilla sikäläinen kansa muuttaa rahaksi pitkän talven aikansa, jota pellon ja maan hoidoksi ei tarvita, ja saapi sillä monen tarpeensa täytetyksi. Mutta minkä semmoisen sivu-voiton hankkii itsellensä kansa monissa maamme osissa, esim. Savossa ja Karjalassa? Jos emme lue tukkien hakkuun ja vetämisen, jossa ei ole kauaksi luotettavaa työtä, niin pahoin pelkäämme, että siellä asuvalla kansalla ei ole mitään mainittavaa talvi-askaretta vähien maaviljelykseen kuuluvien töitensä rinnalla. Kansa siellä, varsinki köyhempi ja löysä väki, makaa laiskuudessa niin kauvan kuin hankea tanhualla löytyy, ja syöpi minkä on saanut kesästä säästetyksi, eli kulkee, monesti koko perhekunnat äitineen lapsineen, ympäri pitäjän kerjäämässä. Tämä on kurja ja surkuteltava seikka, johon ei ole muu syynä, kuin laiskuus ja huolimattomuus. Eikö näilleki kulkijoille voisi jotakin työtä löytyä, kuin vaan työtä tehdä tahtoisivat? Eivätkö saattaisi suutaroida, räätälöidä j. m. s.? mutta mieluisampi heistä lienee olla laiskana ja mieroa käydä. Jos sanovat, että eivät osaa käypää työtä, niin se on heidän oma syynsä, sillä joka oppia tahtoo, se löytää ainaki siihen jonkun tilaisuuden. Nämä laiskat eivät ainoastaan tuhlaa laiskuudellansa omaa aikaansa, mutta syövät vielä muiltaki, mitä nämä paremmalla toimeliaisuudellansa ovat kokoon saaneet; ja vielä päälle päätteeksi tuskin niiden käytöskään edes häpiäksi luetaan.
Milloin se aika tulee, jolloin Suomen kansa käyttää hyödyksensä, olkoon sitte ruumiillisen eli hengellisen, kaiken sen aijan, jonka se nyt tyhjään tuhlaa, ilman mitään hyvää sillä toimittamatta, jolloin Suomenki kansa, niinkuin Englantiin, tulee keksimään, että aika on rahaa? Kuin hän tämän todeksi tunnustaa, ja käyttää aikansa sen mukaan, silloin tosin köyhyys karkaa rajoillamme, kerjäläiset häviävät maasta, varallisuus ja sen kautta sivistys nousee Suomen kansassa. Tulkoon vaan tämä aika kohta! Muistakoon jokainen, että aikakin on Jumalan lahja, jota ihminen ei saa kevytmielisesti tuhlata, mutta pitää käyttämän Hänen tahtonsa mukaan, ja jonka hyvästä eli huonosta käyttämisestä vielä kerran on tili tehtävä.
Lähde: Suometar 24.8.1852.