Äiti ja poika eli luonnon ihanuus
| Äiti ja poika eli luonnon ihanuus. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén |
- Hän nukkuu vielä – hellin hymyilee,
- vain enkeleistä uneksiipi,
- ja posket hehkuilee
- myös hänen varpusensa nokan peittää siipi.
- Siis vielä nukkuvat
- he molemmat
- viattomat
- ja pienot. Nukkukaatte!
- Mun puolestani kyllä rauhan saatte.
- Melida istui hiljallen.
- Kointähti kukat akkunalla valas,
- kun alkoi liikutella varpunen:
- häkissä keveästi hyppien,
- nyt alas, ylös nyt ja nyt taas alas,
- se aamulaulun näin jo riemuin viserteli.
- Tuon kuuli pienoinen ja vavahteli.
- Ja kun
- jo puoliunessaan hän hellän suutelun
- sai äidiltä, hän nous niin sievään istumaan,
- hymyillen äitiään ruveten halaamaan
- ja katsoi häntä silmiin,
- joist’ astui taivas, tuo uneksimansa, ilmiin.
- Jo aamukävelyllä huokeasti
- he pensaskujaa käy ja kulkee kummull’ asti.
- Nyt seisoo siellä äiti poikineen:
- ihanin näky täällä
- maan katoovaisen päällä.
- Niin, hamaan taivaasen he mielineen
- kohosi kauneuden,
- viattomuuden, rakkauden
- siivillä alhaisesta majastaan, ja näin
- taivasta silmäillen he, seisten käsikkäin,
- näkyä sitä katsoivat,
- kun päivää vastaan viel’ yön haamut sotivat.
- Senkaltaiseksi myös runooja kuvailee
- kaks enkeliä, jotka vartoilee
- hartaasti maailmaa,
- min Luojan käsky tyhjyydestä muodostaa.
- Vaan virta idästä jo kuohuu purppurainen.
- Se lainehtien kultavaahdossaan,
- käy pilvisaarten väliin virtaamaan.
- Ihmeestä poika mykkänä on vainen
- ja katsoo äitiään, ja myötätuntoisesti
- hän kyyneleitä vuodattaa,
- samassa hymyillen, kun saa
- pään äidin syliin painaa turvaisesti.
- Nyt äiti leikkii hellin hänen hiuksillansa
- ja lausuu: «Poikani, kas, Herra armostansa
- taas siunatun ja kauniin päivän suo
- ja taivaan ovet auki luo,
- valossa suloisessa hymyillen
- lapsilleen alas kaikillen,
- myös sulle, poikani! Suo rintas huokauksenki
- kohota kuni linnun laulu, kukan henki».
- Näin ainiaan
- samainen luonto, vaan ain’ uusi suloiltaan,
- liikutti heidän sydäntänsä.
- Maa, vesi, ilma oli heidän mielestänsä
- vain harso läpinäkyväinen,
- taivaisen hyvän peittäväinen.
- Ja äiti, kun vei pojan katsehen
- maan ympäri ja taivaan, huomauttaen
- lehdessä pienessäkin taiteen, aatoksen
- myös olevan, hän tuli riemuisaksi,
- nähdessään nautitseman ihanaisuuden
- pojankin sielun muodostavan ihanaksi.
Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.