Äiti ja poika (1878)
| Äiti ja poika. Kertonut Wilja. Kirjoittanut Minna Canth |
Useassa kohden Päijänteen rannoilla kasvaa suoria, ikivanhoja honkia. Ne seisovat juhlallisina ja komeina; juuret ovat kiinnitetyt maan tomuun, mutta latvat osoittavat ylös taivaan siintävään korkeuteen, – mykkinäkin ihmiselle muistuttaen maallisen vaelluksen ylhäistä päämäärää. Vaan kun vieno tuulen humina metsän hiljaisuuden tauottaa, silloin salainen humina kuuluu petäjiköstä, silloin mykät ovat puhevoiman saavuttaneet. Kuunnelkaamme! He kertovat tapahtumia, joita vuosisadan kuluessa joko itse ovat nähneet, tai Päijänteen aallot rannalla heille kuiskaelivat.
Oli kolkko, syksyinen päivä. Myrsky pauhasi ja aallot kuohuivat korkeina, vaahtopäisinä Päijänteen helmassa. Taivaalla ajoivat sysi-mustat pilvet kiivaalla nopeudella toisiaan, – näkönsä oli uhkaava, peloittava.
Ristiselällä kamppaili pienoinen venhe vihaisten aaltojen ajelemana, ja venheessä istui nainen, kalman vaaleana, puristaen vakaista lasta rintaansa vasten. Valtavasti sykki äidin sydän ja hänen silmänsä tuijottivat tuskallisina kohden synkkää taivasta. Mies, joka istui etupäässä, koki ainoalla airolla, mikä hänellä vielä oli jäljellä, ohjata venheen kulkua, vaikka selvään näki sen turhaa olevan. Vakaana istui hän siinä, yhteen puristetuilla huulilla ja rypistetyllä otsalla, viimeisillä voimillaan taistellen Ristiselän kuohuvan kidan kanssa. Kauhistuksella oivalsi hän takanapäin hirmuisen aallon vyörivän heidän jäljessään. Se saavutti venheen, – löi sisään ja kasteli vanhemmat. Tuli toinen – kävi samoin. Tuli kolmas, entisiä valtavampi, saavutti venheen ja – löi sen pirstaksi luotoon.
Ainoa huuto kuului, ja syvyyteen vajosi mies, lapsen isä. Mutta sama aalto, joka isän hautaan painoi, kantoi äidin lapsineen turvaan, saaren ruohoiseen rantaan. Äiti kun tointui, heittäytyi surkealla valituksella lapsensa yli, kostutti kyyneleillään hentoisen kalveita kasvoja ja suuteli hänen kylmiä huuliaan ja umpeen vaipuneita silmiään.
”Oi taivaan suuri Luoja,” huokasi hän ahdistetulla sydämellä, ”älä salli mun lapseni kuolemaan nukkua, ennenkuin kasteen liiton olet hänen kanssaan tehnyt! Kuule huutoni, o Isä laupias!”
Ja taivaan ovi aukeni, – äidin rukous oli löytänyt tien Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Syvä huokaus nousi lapsen rinnasta ja hänen suloiset silmänsä hymyilivät kiitolliselle äidille.
Hetket kuluivat, päivät päättyivät. Kaksikymmentä oli jo vuotta vierinyt aian hautaan, kun taaskin sama äiti ja sama poika kulkivat Päijänteen vesiä. Nyt oli ihana, kesäinen ilta. Taivas kaarsi selkeänä ja puhtaana ylähällä, ei pieninkään pilven hattara himmentänyt sen sinertävää loistoa. Auringon kirkas valo valui hempeänä alas länteisen taivaan rannalta ja kullan hohtavina kimaltelivat säteet veden tyyneessä kalvossa.
Hiljaisuuden häiritsi ainoastaan tuo iloinen hääjoukko, joka soitolla ja riemulla kulki Ristiselän poikki. Etummaisena souti morsiusparin koivuilla ja kukkaseppeleillä kaunistettu pursi ja heti jäljessä tulivat muut seuraan kuuluvat venheet vilkkaassa kilpailussa. Iloiset leikkipuheet ja soiton sävelet kaikuivat loitolle ympäri.
Mutta hiljaisena autuaassa onnellisuudessaan istui morsiuspari ensimmäisen venheen keskellä. Sulhainen, kahdenkymmenen vuotias, rehevä nuorukainen, katseli säihkyvin silmin rinnallaan istuvata morsiantaan. Kuinka viehättävän suloinen olikaan komeassa juhlapuvussaan tuo puhdas, lemmitty neitonen, jonka hän nyt oli omakseen saanut!
”Mun armaani,” kuiskasi nuorukainen, hellästi puristaen morsiamensa kättä ”ole tervetullut sinä, mun sydämeni rakastettu, uuteen kotiisi! Suokoon sulle taivas sen onnen ja siunauksen, jota rakkauteni toivoo!”
Kainosti loi morsian loistavat silmänsä alas, huulensa hymyilivät ja ujouden puna kajosti hänen hempeillä poskillaan.
Morsiusparia vastapäätä istui sulhaisen äiti, sama äiti, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli aallon ajamana lapsineen pelastunut rantaan. Tuossa edessään oli nyt hänen poikansa, onnellisena ja pulskana nuoruuden terveydessään. Äiti painoi kätensä ristiin, ja kiitollinen huokaus nousi hänen rinnastaan ylös taivasta kohden, mutta silmiään ei hän voinut kääntää jalosta morsiusparista. Ja vaikka näyttikin poikansa nuoren puolisonsa rinnalla hetkeksi unhottaneen vanhan äitinsä, ei kateus kuitenkaan sijaa löytänyt äidin rakkautta sykkivässä sydämessä.
Taaskin oli vuosia muutamia mennyt, ja sama venhe nähtiin jälleen kiitävän Päijänteellä. Mutta soitot ja huilut eivät nyt mukana olleet, eikä riemuhuudot ympäristölle kajahtaneet. Vakaina, juhlallisessa hiljaisuudessa jatkoivat soutajat taukoamatta yksitoikkoista työtään, vakaana ohjasi perämieskin venheen kulkua. Musta ruumisarkku oli keskellä venhettä ja vanha, iäkäs vaimo istui arkun rinnalla. Vaimon sydän oli särjetty, kasvonsa murheen murtamat ja väsyneenä nojasi hän päätään ruumisarkkuun. Kyynelet valuivat tulvana alas hänen ryppyisiä poskiaan pitkin, mutta somina heiluivat hopean harmaat hiukset arkun mustalla kannella. Siinä lepäsi hän, jota myrsky-iltana oli povelleen sulkenut, jota sittemmin oli sulhona ihaellut, siinä lepäsi elämänsä ilo ja toivo, siinä vanhojen päiviensä turva.
”Oi Jumalani,” huokasi surun kalvama äidin sydän ”miksi katkaisit hänen elämänsä langan liian varhain, miksi tempaisit minulta poikani miehuutensa parhaimmassa voimassa? Oi taivaan Isä, miksi loit Sä ihmisen niin kurjaksi ja mitättömäksi, miksi eksytit hänet tänne, maallisen elämän turhuuteen ja katoovaisuuteen. Sä rakkauden Jumala, miksi olet niin kova ja armahtamatoin!”
Nureksivalla epätoivolla silmäili vaimo syksyn harmaata taivasta. Kyynel, joka vieri hänen poskellaan, putosi alas ja tapasi hennon lapsen kasvoja, ja lapsi, joka makeata unta oli nukkunut vaimon sylissä, heräsi sen kyynelen koskennasta.
Tällä surullisella retkellä oli kaksi tarkoitusta. Samalla kun isää saatettiin viimeiseen lepokammioonsa maan poveen, vietiin hänen viikkokauden vanhaa lastaan kasteen liittoa tekemään Herran kanssa.
Vanhus ei huomannut lapsen heräämistä ennenkuin pienoinen käsi irtautui kapalon siteistä ja kohosi ylös, ikäänkuin taivaasen osoittaen. Silloin vaimo säpsähti ja katsoi vakaasti lapseen. Nurkuva epätoivo katosi vähitellen hänen sielustaan ja suloinen rauha tuli sijaan.
”Sinäkö sydänkäpyseni,” saneli hän hiljaa lapselle, ”sinäkö vanhalle muistutat ihmiselämän korkeata päämäärää? Taivaasen osoitat, – niin siellä, – siellä taistelu on loppunut ja henki katoovaisuuden kahleista vapaa, sinne on isäsi päässyt edellämme, sinne pyrimme mekin hänen jäljessään, maailman rantaa polkiessamme. Oi minua! Herran eteen aion sinua viedä, aion rukoilla häntä ottamaan sinuakin taivaan perilliseksi, ja kuitenkin, kurja, nureksin siitä, että armonsa jo isällesi osoitti ja valtakuntansa autuuden hänelle lahjoitti. Kiittämätön vaivanen mikä olinkin.”
Ja korottaen silmänsä ylös taivasta kohden lausui hän kovemmalla äänellä:
”Ylistetty olkoon Herran nimi nyt ja ijankaikkisesti, amen! Kiitetty olkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä, Sela. Meillä on Jumala, Jumala, joka meitä auttaa ja Herra, Herra, joka meitä kuolemasta vapahtaa. Halleluja!”
Loppu.
Lähde: Päijänne 10.5.1878.