Äiti ja lapsi

Äiti ja lapsi. Kirjoittanut Emil Lindahl

Oli synnissä siinnyt ja syntynyt

hän, elämän lapsipuoli.

Salarakkauden rikosnuoli

tylyn kohtalon jousesta singahti silloin

sieluun äidin, kun tuskalla tunsi

hän lähestyväksi sen kauhean, joka

hänen – köyhimysnaisen – joll’ ei ole miestä,

saa satakertaista kärsimysiestä

laahaamaan läpi elämän, joka

on maailman silmissä häpeän oka.

Miten peljätti ihmisten syytös ja pilkka

häntä, mi laupea luontoa kohtaan

olleensa tiesi, sen tajuaa vainen

lempensä häpeämerkkiä kantava,

kurjuutta kärsivä nainen.

– Mitä tein minä kurja, kun näin mua raipot,

Sallimus, Kohtalo, tai kuka liet?

Vereni ääntä vain kuuntelin kerran,

ja siitäkö iäksi onneni viet?

---

Kärsimys antaa voimaa ja tahtoa

kantaa kohtalon raskaita kuormia,

nähdä niissäkin loistetta onnen,

tuntea taakkansa rikkaus, jota

ei maailman ryövärit ota.

Niin avas äitikin silmänsä silloin,

kun lapsensa synnytti maailmaan,

kuin unesta vaan.

Kestetty kärsimys, pilkka ja huoli

ja henkensä haikeus,

kaikki se kuoli

sielusta silloin ja valtavan riemun

ja onnen lähteistä vuolaana virtaava

äitiystunne paisutti povea –

taannoin pilkan ja puutteen peitsillä

haavoitettua povea.

– Oi oma armas! – Poikako... tyttökö...?

Oi oma tyttöni, kukkani kallis!

Kuinka sua hellin, ei aavista ykskään...

En ikänäin sua maailman raitille

päästäis – en taittaa, en tallata sallis!

– Sinä elämässäsi et likatahraa

sieluusi päästä ... ei, miten vois

edes aatella sellaista ... siunattu, sinähän

saavuit lahjana taivaan tahdosta

lohduksi mulle,

ja kerran – sen uskon – olet elämälläsi

äitisi erheet pyyhkivä pois!

Niin pyhän kultaisin uskoin

äitiysonnensa hurmassa haastaa

lapselleen tämä sairas ja solvattu nainen.

Kohtalo vierellä vartoo ja ääneti on.

Tulevaisuudesta yksin se tietää vainen.

Lähde: Lindahl, Emil 1937: Nouse, aurinko. Sos.-dem. työläisnuorisoliitto, Helsinki.