Äiti itki

Äiti itki. Kirjoittanut Mikko Uotinen

Illan hämärässä äiti

itki elon surujansa:

Koti kylmä, alaston,

niinkuin kesä kukaton,

halla siellä yksin häärää,

huolilla ei mitään määrää.

Helma on se tuulien,

kehto myrskyn, pakkasen,

nurkista ain’ tuuli haastaa,

vilun koura kylmä raastaa.

Kostea on, valoton,

lasten varma turma on,

värjyen ne kuolee, nääntyy,

taikka sairahiksi kääntyy.

Tietoa ei heille saa,

miero heitä opettaa,

pahan tielle taipuu,

astinlaudoiks’ vaipuu.

Ankara on elo tää,

heikon tuskaan jähmettää,

raskaan taakan kantaa,

heikommille antaa.

Toivois heidän nousevan,

onneks’ kansan rakkahan,

– miksi aika heitä

ajaa tuskan teitä –?

Kellä sydän vielä lie,

työhön, että nousis tie,

joka veisi meidät aikaan,

jossa hyvän soitto raikaa.

Äidin surut, kyyneleet,

äiti paran sydän veet,

eikö jaksa kantaa,

katset tuonen rantaan?

Näyttää heille tummean,

elon orjain mailman,

missä tuska aina soipi,

elon orjat vaikeroipi.

Eikö nekään sytyttää,

sydämeen voi elämää,

joka kutsuis kansan työhön,

ettei hukuttaisi yöhön?

Itkin, itkin kalpenin,

kurjuuteni havaitsin,

kansa alkavi kun nousta,

jännittää se voiton jousta.

Toinen toista auta ei,

toinen toisen orjaks’ vei,

syvältä se ääni kaikaa,

joka kertoo uutta aikaa.

Lähde: Uotinen, Mikko 1907: Kevätvirroilta: runoja. Kustannusyhtiö Osmo, Helsinki.