Äidin muisto (Ekberg)
Äidin muisto. Kirjoittanut Lauri Ekberg |
- ”Nöyrästi aina ootte mua täällä auttaneet,
- Ja ahkeruutta, tointa ikänne näyttäneet.
- Sentähden perinnöksi oon teille päättänyt
- Luovuttaa nyt jo kaikki, mit’ ompi säästynyt.
- Tään mökin pienen tässä, sen maat ja metsät myös
- Omakses saat nyt poikan’. Paa niihin toimes työs.
- Sä siskonesi tässä hallinnon, vallan saat;
- Mut maasta raatamalla ravinto ottakaat”.
- Näin lausui lapsillensa mies harmaahapsinen,
- Kun voimiansa painoi jo kuorma vanhuuden.
- Ja kätköstään hän otti puuarkun, pienen vaan,
- Ja sitä antaessaan näin jatkoi puhettaan:
- ”Tään käski teille äitivainaanne jättämään,
- Mut säästäen hän pyysi sisustaa käyttämään. –
- Kun olen heikko, vanhuus kun voimat kohta vie,
- Niin vainaan määräaika jo ehkä täysi lie. –
- Mut kuitenkin mä pyydän, ett’ ensin muistokseen
- Ostatte tällä jonkin arvoisan kappaleen.
- Te muistanette vielä äitinne toimekkaan,
- Kuink’ kehräsi ja neuloi hän miltei aina vaan.
- Ei arkea lie ollut, ettei ois rakkineen
- Hän hyrrytellyt hiljaa, niin aina viimmeiseen.
- Sentähden mielestäni ois muisto sopivin,
- Jos kaupungista toisit sä rukin kaunihin.
- On ”ompelumasiina”, tuo uuden-aikainen,
- Se muisto ja sen hinnan sisältää arkkuinen.
- Tään muiston saisi siskos, sinulle rakas, hän,
- Mi sillä loisi kuvan äitinne lempeän”.
- Näin lausui vanhus. Neuvo on pojan mielehen.
- Hän kohta kaupunkihin käy isää totellen.
- Mut konetta kun siellä kallista katsoo hän,
- Niin muistuu neuvo äidin, haudassa lepäävän:
- Hän säästämällä käski aarretta käyttämään. –
- Mut taaton tahto – saiskos se jäädä tykkänään?
- Kuitenkin miettimällä hän täyttää kummankin,
- Niin isän tahdon niinkuin lepäävän äidinkin.
- Hän sieltä kihlat ostaa, vähäiset, halvat vaan,
- Ja niiden kera lähtee kotiinsa kulkemaan.
- Hän kautta naapurinsa kulkeepi kihloineen,
- Ja sieltä kotihinsa – mut nytpä armaineen.
- Ja kotiin tultuansa näin alkaa kertomaan
- Isälleen matkastansa, kaupastaan, – voitostaan:
- ”Täss’ on tää muisto kallis, tää muisto ikuinen!
- Hän äitini on kuva, niin – kuva sydämmen!
- Tää neito, kallis mulle, on apu siskollein;
- Siis luulen, että myönnät: mä oikein tässä tein”. – –
- Ja vanhus, kuunnellessaan, kun poika tarinoi,
- Muistaapi, kuinka loisti lempensä aamukoi.
- Hän sylihinsä sulkee nuo nuoret armahat,
- Ja kyynelsilmin siunaa päivänsä tulevat.
Lähde: L. O. E. 1886: Runoelmia. I. Helsinki.