Äidin kuolema
Äidin kuolema. Kirjoittanut anonyymi |
Suom. J. J. Mikkola. Serbialainen kansanruno. |
- Luoja armas! Mikä ihme suuri!
- Kosovoll’ on sotajoukot koolla.
- Yhdeksän on siellä Jugin poikaa,
- kymmenes on vanha Jug-Bogdaani.
- Luojalt’ anoo Jugin poikain äiti,
- että saisi haukalta hän silmät
- sekä valkojoutsenelta siivet
- lentääksensä Kosovolle kiirein
- näkemähän yhdeksätä poikaa
- ynnä poikain isää harmaapäätä.
- Äiti anoi, hänet Luoja kuuli.
- Haukalta sai pyytämänsä silmät
- sekä valkojoutsenelta siivet.
- Tanterelle Kosovon hän lensi.
- Kuolleet oli Jugin pojat kaikki
- sekä itse vanha Jug-Bogdaani.
- Keihäst’ yhdeksän nyt makaa maassa,
- haukkaa yhdeksän on niiden luona,
- kunkin yhdeksän myös uljas ratsu
- sekä jalopeuraa yhtä monta.
- Hirnuin seisoo Jugin poikain ratsut,
- kiljuin nostaa päätään jalopeurat,
- kirkuin kiertää kenttää jahtihaukat.
- Mutt’ ei menettänyt mieltään äiti,
- sydänt’ ylemmäs ei kyynel päässyt.
- Yhdeksän vei ratsua hän kanssaan,
- yhdeksän myös jalopeuraa julmaa
- sekä jahtihaukkaa yhtä monta.
- Palaa valkoisehen linnahansa.
- Kaukaa miniät jo äidin tuntee,
- käyvät vastaan, lähestyvät häntä.
- Valitukseen nuoret lesket puhkee,
- kyynelissä yhdeksät on silmät.
- Hirnuin kuopii poikain ratsut maata,
- kiljuin nostaa jalopeurat päätä,
- kirkuin värjöttävät jahtihaukat.
- Mutt’ ei menettänyt mieltään äiti,
- sydänt’ ylemmäs ei kyynel päässyt!
- Kun on aika vihdoin aamuyössä,
- hirnuu Damjan-pojan orhi yksin.
- Äiti virkkoi: »Damjanitar armas,
- miksi hirnuu Damjanisi ratsu?
- Anooko hän valkeata vehnää,
- vaiko janoo Zvetsan-virran vettä?»
- Vastaa hälle Damjanitar nuori:
- »Ei hän ano valkeata vehnää,
- ei hän janoo Zvetsan-virran vettä.
- Tottunut hän onpi Damjanilta
- saamaan apekauraa aamuyöstä,
- päivänkoissa kiitämähän matkaan.
- Herraansa hän odottaa ja kaipaa
- häntä selässänsä kiidättääkseen.»
- Mutt’ ei menettänyt mieltään äiti,
- sydänt’ ylemmäs ei kyynel päässyt.
- Yöstä vihdoin valkeni jo päivä.
- Kaarnetta kaks’ lentää linnaa kohden,
- verissä on siivet olkaan asti,
- molempien vaahdossa on nokka.
- Urhon kättä yhdessä he kantaa,
- punainen on siinä kultasormus.
- Käden pudottavat helmaan äidin.
- Tarttui käteen Jugin poikain äiti,
- sitä tunnustellen katsoi hetken,
- kutsui luokseen Damjaninsa vaimon.
- »Miniäni, Damjanitar armas,
- sano, tätä tunnetko sä kättä?»
- Vastaa hälle Damjanitar nuori:
- »Anoppini, Damjanini äiti!
- Se on käsi meidän Damjanimme.
- Tuttu mulle on sen kultasormus.
- Liittomme on sillä vahvistettu.»
- Damjaninsa käden otti äiti.
- Sitä tunnustellen katsoi hetken.
- Sitte kädelle hän puhui hiljaa:
- »Kätöseni, kultaseni armas,
- missä kasvoit, missä taituit varhain?
- Omalla mun povellani vartuit,
- Kosovolla varrestasi taituit.»
- Ahnahasti nieli ilmaa rinta,
- maahan vaipui äiti, hengen heitti,
- yhdeksän kun poikaa on nyt poissa
- sekä itse vanha Jug-Bogdaani.
Lähde: Slaavilaisten kirjallisuuksien kultainen kirja. 1936. Toimittanut V. K. Trast. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.