Äidin kuolema.

Kirjoittanut anonyymi
Suom. J. J. Mikkola. Serbialainen kansanruno.


Luoja armas! Mikä ihme suuri!
Kosovoll’ on sotajoukot koolla.
Yhdeksän on siellä Jugin poikaa,
kymmenes on vanha Jug-Bogdaani.
Luojalt’ anoo Jugin poikain äiti,
että saisi haukalta hän silmät
sekä valkojoutsenelta siivet
lentääksensä Kosovolle kiirein
näkemähän yhdeksätä poikaa
ynnä poikain isää harmaapäätä.
Äiti anoi, hänet Luoja kuuli.
Haukalta sai pyytämänsä silmät
sekä valkojoutsenelta siivet.
Tanterelle Kosovon hän lensi.
Kuolleet oli Jugin pojat kaikki
sekä itse vanha Jug-Bogdaani.
Keihäst’ yhdeksän nyt makaa maassa,
haukkaa yhdeksän on niiden luona,
kunkin yhdeksän myös uljas ratsu
sekä jalopeuraa yhtä monta.
Hirnuin seisoo Jugin poikain ratsut,
kiljuin nostaa päätään jalopeurat,
kirkuin kiertää kenttää jahtihaukat.
Mutt’ ei menettänyt mieltään äiti,
sydänt’ ylemmäs ei kyynel päässyt.
Yhdeksän vei ratsua hän kanssaan,
yhdeksän myös jalopeuraa julmaa
sekä jahtihaukkaa yhtä monta.
Palaa valkoisehen linnahansa.
Kaukaa miniät jo äidin tuntee,
käyvät vastaan, lähestyvät häntä.
Valitukseen nuoret lesket puhkee,
kyynelissä yhdeksät on silmät.
Hirnuin kuopii poikain ratsut maata,
kiljuin nostaa jalopeurat päätä,
kirkuin värjöttävät jahtihaukat.
Mutt’ ei menettänyt mieltään äiti,
sydänt’ ylemmäs ei kyynel päässyt!
Kun on aika vihdoin aamuyössä,
hirnuu Damjan-pojan orhi yksin.
Äiti virkkoi: »Damjanitar armas,
miksi hirnuu Damjanisi ratsu?
Anooko hän valkeata vehnää,
vaiko janoo Zvetsan-virran vettä?»
Vastaa hälle Damjanitar nuori:
»Ei hän ano valkeata vehnää,
ei hän janoo Zvetsan-virran vettä.
Tottunut hän onpi Damjanilta
saamaan apekauraa aamuyöstä,
päivänkoissa kiitämähän matkaan.
Herraansa hän odottaa ja kaipaa
häntä selässänsä kiidättääkseen.»
Mutt’ ei menettänyt mieltään äiti,
sydänt’ ylemmäs ei kyynel päässyt.
Yöstä vihdoin valkeni jo päivä.
Kaarnetta kaks’ lentää linnaa kohden,
verissä on siivet olkaan asti,
molempien vaahdossa on nokka.
Urhon kättä yhdessä he kantaa,
punainen on siinä kultasormus.
Käden pudottavat helmaan äidin.
Tarttui käteen Jugin poikain äiti,
sitä tunnustellen katsoi hetken,
kutsui luokseen Damjaninsa vaimon.
»Miniäni, Damjanitar armas,
sano, tätä tunnetko sä kättä?»
Vastaa hälle Damjanitar nuori:
»Anoppini, Damjanini äiti!
Se on käsi meidän Damjanimme.
Tuttu mulle on sen kultasormus.
Liittomme on sillä vahvistettu.»
Damjaninsa käden otti äiti.
Sitä tunnustellen katsoi hetken.
Sitte kädelle hän puhui hiljaa:
»Kätöseni, kultaseni armas,
missä kasvoit, missä taituit varhain?
Omalla mun povellani vartuit,
Kosovolla varrestasi taituit.»
Ahnahasti nieli ilmaa rinta,
maahan vaipui äiti, hengen heitti,
yhdeksän kun poikaa on nyt poissa
sekä itse vanha Jug-Bogdaani.


Lähde: Slaavilaisten kirjallisuuksien kultainen kirja. 1936. Toimittanut V. K. Trast. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.