Äidin kieli

Äidin kieli. Kirjoittanut anonyymi

Soittoa en sulosempaa oo viel’ koskahan kuullut.

Kuin on Suomeni kiel’, rakkahan äitini ään;

Aina kun kuulen sen sulosointua luonnossa tuolla,

Oon kuin templissä juur, vaijeten kuuntelen vaan,

Kuinka ma voisinkaan niin tunteitani tukahuttaa

Etten kuulisi kuin äitini huokailee!

Jos salomailla ma kaunihin Suomen käyn kesä-illoin

Äitini ääni se on, hongissa kun humisee,

Äitini äänt’ ylevää myös kuulen koskien pauhuss’,

Tuolla kun tulvaillen sulkuja sortaa auk.

Kautt’ salojen läpi laaksoin kuuluu tuo sama ääni

Kaunis, juhlallinen, ain’ syvätunteinen;

Harrasta aina se on ehk’ illoin vieläkin hartaamp’

Päivä kun päättyyvi, joutuvi Pohjolan yö.

En unehuttaa voi, en koskaan hetkiä noita.

Suomi kun souvattaa lapsosiaan lepohon;

Aaltojen loiskina vieno kun silloin rantahan raukee

Yhtyen hiljaiseen kuusien kuiskeeseen,

On, kuin viel’ yöss’ hiljaisessa ma kuulisin kuinka

Viimeiset säveleet kantelon kaikuilee.

Kuin monet yöt olen valvonut vaan tuot’ soittoa kuullen,

Soittoa tuot’, joka ain’ rintani rauhoittaa.

Ei voi koskaan laulua, soittoa oll’ soreampaa.

Kuin, jota kaikuilee äitini Suomen maa!

-o -l –m.

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. IV. 1885. Savo-Karjalaisen Osakunta, Helsinki.