Äestäjäpoika

Äestäjäpoika Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Elohopeena tynnyrilinnun sävelet putoo.

Haan aitaan kuparisäikeistä verkkoa kutoo

hämähäkki. Vehreyteen koko maailma hukkuu,

Käki taampana jossakin lakkaamatta kukkuu.

Kas, uupunut peltopoika nyt nurmella loikoo.

Parihevoset vierellä torkkuu ja kaulaa oikoo.

Tänä aamuna tehty on urakka aikamoinen;

On pellosta kartuttuna jo puolikas toinen.

Eväs äsken on syöty, min laitteli reppuun sisko,

Nyt on suloista lojua siinä kuin sisilisko,

käsivartta kun aurinko paahtaa, poskia, kaulaa,

suvi laill’ unen onnellisen joka suonessa laulaa.

Toki kyllin on maattu – nyt eteen Rusko ja Valko!

Mies äkeellä seisoo taas kuin notkea salko,

käsi ohjia käyttää tottunut, voimakas, ruskee,

hevot kupeet läikkyen mullassa eespäin puskee.

Yli pellon nyt leivonen soi, sinen aalloissa uiva!

Äes rauskuen käy, savi murtuu valkea, kuiva

ja multaan vaihtuu, punertavaan ja hienoon,

työn voima kun käy yli syksyllä kynnetyn tienoon.

Parivaljakko kääntyy, palaa toista sarkaa,

kevätkärpäset hevosten ympäri hulluina karkaa,

kuin kirkkaat kipinät välkkyvät piikit äkeen.

Rekilaulusta poika helähdyttää säkeen.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1929: Kahlittu: runoja. WSOY, Porvoo.