Ystävyys (Schiller)

Ystävyys

Kirjoittanut Friedrich Schiller


        Ystävä! ihaile Luojan töitä,
Etsien lakia niiss’et löydä,
                 Eipä yllä niihin ymmärys –
Mailmat ja henkivaltakunnat
Kiertää yhden ratta’aisen naulat
                 kohti tarkotustansa.
        Tähtyet, ne avaruuden orjat,
Saivat suortuneet ratansa hurjat
                 ympär’mailman napaa.
Henkyet, syleillen järjestöissä,
Virtaat kuin mereen vesi joissa
                 Henkiauringon tykö.
        Tuoko vyörtö kaikkivalte’uden
Myös ijäiseen lempiliitto’uteen
                 Hemmin sydämemmeki sitoi
Raahvael! syleilyssas, – o riemu!
Rientää henkiaurinkoon mun sielu,
                 Täydellistymähän myös iloin.
        Hetki autuas! jona sun löysin,
Tuhansista mä sinun eroitin,
                 Tuhansistapa olet minun.
Mailmat musertukoot ja kaikki
Kappaleet eroilko’ot nyt rikki
                 Sydämein iäti on sinun.
        Eikö silmiesi liemuloissa
Oma hekkuma minulle loista?
                 Itsiäin sinussa vaan ihaan.
Ihanaisempi on maa se armas,
Kahta kirkkaampi on ja taivas
                 Ystäivässäni kun niitä nään.
        Murhekyynel kuormansa unouttaa,
Nauttiaksensa levon suloutta,
                 Sylelyissä armahaisensa.
Hohdekki se hehkuihastuksen,
Eikö silmien säteessä ystävyksen
                 Etsi myös suloista hautaansa?
        Seisosinko luonnossa mä yksin
Sielut kallioihin houreksisin,
                 Ja syleillen heitä suutel’sin.
Ilmat kuihkusi mun kuiskehia,
Vuoret vastailivat iloja,
                 Kaipausta tuskin tuntisin.
        Hengettömät oomme – kun vihaamme,
Jumaloita lemmin kun elämme,
                 Pyörtöä suloista seuraten.
Polvi polvelta tuhansin kerroin
Lukemattomien henk’ olentoin
                 Halki tungehtee se köytönen.
        Käsitysten, nousemista nosten,
Mongolista luoksi ennustus’ten,
                 Kun jo enkelei lähinnä on.
Riehuksimme kaikki kiehkurassa,
Kunne viimein valkeu’n meressä
                 Hukkuvat laveus ja aika myös.
        Ystävittä mailmojen luoja
Tunsi kaihon, loi siis henklöiä,
                 Autuita kuvia autu’en.
Josko kallahistansa se korkein
Ei lie löynnyt maljastansa henkein,
                 Sepä kuohuu iankaikkiseen.


Lähde: Kanawa 18.10.1845.