Ylösnousemus (Lonkainen)

Ylösnousemus Kirjoittanut Jussi Lonkainen

Käsivarttani katsokaa! Jäntere sen,

kas, vaivoissa karaistu on.

Tämä varsi on, näättekö, voimallinen,

tää otsa on taipumaton.

Joka lihas on kestävä, tunnette kai,

ei koskaan ne väsyä voi,

niiden jouset työn tahdissa tarmoa sai

ja uhma ne uudesti loi.

Tässä eessänne, nähkää, on rautainen mies,

ja rinnalla siskonsa tää,

yhä kirkas on katse, sydämen lies

luo loimua lämmittävää.

Tätä ruumista ruhjo ei vaiva ja työ,

se kestävi kiusauksen,

hymyhuulin se iskun ottaa ja lyö

taas takaisin, tunnette sen.

Oli aika, kun nöyränä kahleisiin

sen heikkona sitoa sai.

Silloin tottuen orjainne rukouksiin

te kylminä mietitte kai:

Ikiajoiksi raajani rampana kun

työn tahtiin tyytyä saa,

hikihelmistä ruumiini uuvutetun

on teille rikkaana maa.

Vuosisadat mä sairaana itkin yöt,

ja päivät taas hiessä uin,

yhä hammasta purren tein tuhannet työt

ja taskussa nyrkkiä puin.

Sukupolvesta toisehen uhmani niin

jäi lasteni sieluihin vain,

suvun vaivatun otsihin merkittiin

näin käskyt elämän lain.

Tämä uhma mun jällehen uudeksi loi,

nyt, nähkää, oon voimakas mies.

Tass’ on siskoni, kertoa hänkin voi,

min tallattu kukkanen ties.

Me on astuttu porteilta kuolon ja yön,

vuoskymmenet taivaltaen

kisakentille raikkaille kämpistä työn,

nyt elämän ymmärtäen.

Me on astuttu aamuun ja aurinkohon,

nyt osamme vaatien näin.

Teidät haastamme kanssamme koittelohon

ken seisovi seppelepäin.

Näiden lihasten voiman te tunnette kai,

ne vastata iskuihin voi,

niiden jouset työn tahdissa tarmonsa sai

ja uhma ne uudeksi loi.

Vuosikymmenet kentillä lihakset nää

ja vartalo taipumaton,

sekä sieluni uhma ja korskea pää

jo kiistassa kilvannut on.

Tässä eessänne nyt on jo rautainen mies

ja rinnalla siskonsa tää,

tämä otsa jo varmaksi uskonsa ties,

ei seppeltä vaille se jää.

Nyt me tiedämme tiemme, se selvänä on:

uus luodahan taivas ja maa,

pian syntyvi ihminen voittamaton,

se vapauden valtikan saa.

Työstä siunaus saa, se myös kilvaksi käy,

sen valtias ihminen on,

eikä tuskien pisarta poskilla näy,

vain riemu jää rikkumaton.

Lähde: Lonkainen, Jussi 1928: Taistelun keskeltä: lausuntarunoja työväenjärjestöille. Osakeyhtiö Hämeen Kansa, Hämeenlinna.