Vilu-Taudista.

Kirjoittanut Jaakko Juteini


Muinen vanha Vilu-tauti,
viksi-huuli, vihta-parta,
roima-housu, home-silmä,
jonga kallon harmaat karvat,
hopiaiset, hohtavaiset,
paistavat kuin päiväisellä
tuohi-koivut kuusistossa, –
muinen vanha vilu-tauti,
kyssä-selkä, kongo-nokka,
leuka-luiden louskuttaja,
kulki kylmänä kesällä
kauhtanassa karheassa,
tappuraisessa takissa.
Äijä hassu hallavana
pitkin maata matkusteli
ynnä pahan puolisonsa,
poltto-taudin tuskallisen.
Tämä paha parikunda
emä eripuraisuuden,
viipyi kerran vierahana
kauan minun majassani,
yli määrän matka-miehen.
Ukko, se ukura-silmä,
kova-koura, kylmä-kynsi,
majan jääksi jähdyttäjä,
jolla ovat otsan alla,
ryppy-kynnöksen rajalla,
silmä-ripseet riippuvaiset
kaharassa kahden puolen
nenän juurta juurevata,
nosti metelin menoissa.
Tämä ukko täydellinen,
tämä kuuluisa kupias,
ärjästeli äkeästi,
kauas karkoitti kotoa
ensin aina emändänsä,
kovin hammasta kiristi,
että silmät sameroiset
iskit tulda tuimuudesta,
parta jäisenä järisi,
tukka luminen tutisi
hartioilla hajallansa.
Tämä ukko täydellinen,
niin kuin nyt on nimitetty,
ravisteli ruhoansa,
että itse isännängin
ruumis tärisi tuvassa,
helisivät hambahatkin.
Vaan ei vaimot myöden anna
miehen kourista kovangan.
Niimbä tässäkin todella,
takaisin nyt tulduansa,
vino-silmä, vipsu-huuli
akka aina voiton otti.
Ämmän posket punehtuivat,
eukko otsansa rypisti,
veti löylyn laupiolle
kylmyydessäkin kovassa,
ajoi pakkaisen pakohon,
että virsut vilahtelit,
josta jälle julma vaiva,
tuska polttava povehen
tuli tuvan haldialle,
että kurkkukin kihisi
kieldä kastaissa vetehen,
hiki kiehui karvan päihin
ruumihista riutuvasta,
tauti päätäni porotti.
Muistutellen vielä muita,
kautta oman koetuksen,
mainittava ombi myöskin,
kuingan vasta viekkahasti
pääsin vieraista vapaaksi: –
minä syötin, minä juotin
heitä häpemättömiä
ensin vierahan varoilla;
mutta koskan koetellen
tulin tavat tundemahan,
syötin heillä karvaat kaakut,
juotin juomat katkerammat,
annoin maistaa kiinan kuorta,
latkia leivätä liendä.
– Havaittaissa huonot herkut,
näin on muinen moni muukin
vieras viipyvä paennut.


Lähde: Sanan Saattaja Viipurista -lehden vuosikerta 1833, 15. kesäkuuta s. 1–2. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 23.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Sanan Saattaja Viipurista, vuosikerta 1833. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ssv/ssv1833_rdf.xml.