Viimeinen ryyppy

Viimeinen ryyppy.
(Kertomus tosi-elämästä.)
Kirjoittanut Betty Elfving
Kertomus on julkaistu nimimerkillä Aura. Kirjoittaja on olettavasti Betty Elfving, joka käytti nimimerkkiä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.


Erkki Elomaa oli ratavartija. Se virka näyttänee kylläkin alhaiselta, mutta sen hoitajalla on suuri vastuunalaisuus. Rautatie meni juuri siinä paikassa kanavan yli, ja silta oli pidettävä auki niille monille höyry- ja purjelaivoille, joita siinä kulki vuorokauden kunakin aikana. Tiettävä on että silta piti olla suljettuna niinä aikoina, jolloin junat menivät. Huolimattomuus vartijain puolelta olisi tuottanut hirveimpiä seurauksia. Koko juna ja sen mukana olevien, useasti satalukuisten matkailijain turvallisuus tai tuho riippui vartijan täsmällisyydestä.

Siis oli Erkki Elomaa saanut luottamusviran silloin kuin rautatiehallitus monesta hakijasta sillanvartijaksi valitsi juuri hänen. Mutta sen luottamuksen olikin hän ansainnut.

Kun rautatietä sillä paikkakunnalla ruvettiin rakentamaan, oli Elomaa useamman muun miehen kanssa ”toverikuntana” ollut sen työssä. Erkki, joka oli vasta kahdenkolmatta vuoden ikäinen, oli jo silloin täsmällinen ja luotettava. Sitä paitse ei maistanutkaan hän väkijuomia. Sentähden tulikin hän esimiesten huomioon niin että hän määrättiin työn tarkastajamieheksi eli ”paasiksi”, kuten työmiehet itse sitä sanovat.

Eikä tarvittukaan katua sitä luottamusta, mikä hänelle oli annettu. – Niin kului aika kunnes rata tuli valmiiksi. Silloin hän, kuten jo ennen on sanottu, sai tuon niin tärkeä-tähdellisen sillanvartijan paikan J–ssä.

Viiden vuoden aikana oli Erkki Elomaa hoitanut virkaansa yleisön täydeksi mieltymykseksi. Tosin kiukutteli joku laivuri, joka myötäistä tuulta tahtoen hyväksensä käyttää ja sentähden hätäili päästä edemmäksi, Elomaan tinkimätöntä kieltoa pitää silta kauvemmin auki kuin määrätty oli. Mutta sellaisten ”merikarhuin” oli ominaikoinsa myöntäminen että oli liian vaarallista laskea heidän haahtensa sillan lävitse viimeisinä minuutteina ennen junan tuloa, niin että siitä todenteolla ei sentäänkään kannattanut äkästellä.

Elomaan tunnollista velvollisuutensa täyttämistä sentähden arvostivat kaikki.

Mutta sama esimiestensä, kumppaniensa ja kaikkein muittenkin niin suuresti arvostama mies laiminlöi kuitenkin kerran velvollisuutensa, ja siitä asiasta olisi voinut tulla äärettömän paha seuraus, vaikka vastoin luuloa koko juttu päättyi hyvin.

Siitä tapahtumasta kertoi hän itse kerran seuraavasti:

”Kuten tiedät, oli minulla lujana päätöksenä ei milloinkaan maistaa väkijuomia, paitsi jossakussa poikkeustilassa. Mutta se etten ollut niistä tykkänään luopunut, se oli viedä minun ja monta muuta onnettomuuteen.

Minun ainoa veljeni oli, näet, äskeisin palannut Amerikasta, missä hän oli ollut muutamia vuosia. Siellä oli hänellä ollut hyvä menestys kaikissa. Runsaasta työpalkastansa oli hän saanut pannuksi säästöön oikein tuntuvia summia.

Pari vuotta ennen kotimaahan tuloansa oli hän nainut erään tytön, sekin meidän kotimaasta. Se tyttö ei viihtynyt siellä uudessa maassa, jonka tähden he päättivät palata kotimaahansa.

Yhteisillä säästörahoillaan ostivat puolisot hyväkuntoisen maatilan lähellä J–n pysäkkiä. Heistä siis tuli minun lähimmäisiä naapuriani, mikä minua suuresti ilahutti, sillä minä olin aina pitänyt veljeni hyvänä. Hänen vaimonsa iloinen tapa ja ystävällinen kohteliaisuus teki myöskin että minä usein ja mielelläni kävin veljeni hauskassa kodissa.

Puolen vuoden paikoilla siitä kuin veljeni tuli J–aan, synnytti hänen vaimonsa pojan. Siitäpä sitte komeantapaiset kemut. Perttu Elomaa, joka kauvan oli ollut poissa ja palannut verraten rikkaana miehenä, tahtoi nyt näyttää varallisuuttansa siten, että piti uhkeat ristiäiset.

Kutsuttuna oli pitäjän pappi, lukkari ja kouluttaja sekä paikkakunnan valtiopäivämies; sitä paitsi koko joukko ”tavallista kansaa”.

Tietysti oli niissä kemuissa hyvä joukko juoma-aineita, ja niitä särvittiinkin aristelematta, sillä raittius-liike silloin ei vielä ollut alkanutkaan ja jos joku sanoi olevansa väkijuomain kiellossa katsottiin hän olevan lähes sama kuin narri.

Siinä siis kilisteltiin ja juotiin maljoja. Kirkkoherra piti pitkän puheen ja esitti äskensyntyneen tulokkaan maljan. Se tietysti juotiin pohjaan. Lukkari, joka katsoi olevansa papistoa lähinnä, esitti isännän maljan. Kouluttaja oli sepittänyt runon, kohotti lasinsa ja luki runonsa, omistettu emännälle, joka oli katsonut ”tuhatjärvien-maan” paremmaksi kuin ”vapauden-maan", ja tehnyt ”arvostetuille saapuvilla olijoille” mahdolliseksi kukin kohdastansa pyytää seurueen nuorimpia jäsentä tervetulleeksi.

Sillaikaa tuskisteli valtiopäivämies nähtävästi. Hän tunsi arvonsa vaativan että hänkin antaisi juhlallisuudelle lisettä. – Mutta kuka oli hänellä nyt enää ylistettävä? Hikeä rupesi tiuhkumaan hänen lihavasta naamastansa ja hänen silmänsä tähyilivät levottomalla tavalla ympärillä olijoita. Jopa sai hän silmäänsä minuun. – ”Siinäpä se”, ajatteli tuo arvokas edusmies, ja hänen siihen asti huolestunut muotonsa muuttui iloisemmaksi.

Minä olin isäntäväen ainoa saapuvilla oleva sukulainen, sentähden katsoi hän minua ansainneeksi kunnianosoituksista osani.

Mitä kauniita sanoja siinä tilaisuudessa minusta lausuttiin, en nyt enää muista, enkä tiedä josko niitä kaikkia käsitin silloinkaan. Mutta kaikki saapuvilla olijat pyysivät saada kilistää minun kanssani, minun joka muka olin ”rehellinen, tuhansien ihmisten kulun vartija yli ammottavan, märän kuilun”.

Kun minun lasini tuli tyhjäksi, täytettiin se taaskin ja siitä tuli lopuksi se että minä, vaikka olikin minulla hyviä päätöksiä, tulin nauttineeksi enemmän kuin kannatin.

Pääkaupungista lähtenyt pikajuna piti tulla tunnin kuluttua. Silta kanavan yli piti olla suljettu puolituntia ennen junan tuloa. Minun oli siis jo kylläkin aika mennä vartioimisvirkaani. Minä sanoin jäähyväiset parin tunnin ajaksi ja menin tieheni.

Mutta liiallinen ryyppiskeleminen oli jo ennättänyt tehdä vaikutuksensa. Jalkani tuskin jaksoivat minua kantaa ja pääni oli raskas kuin lyijymöhkäle.

Hoiperrellen ennätin minä kuitenkin aikanansa sillalle ja viippasin sen kiinni niin että kiskot sillalla olivat suorana viivana ratapenger-kiskojen kanssa. Sitten menin minä paikalleni odottamaan junan tuloa.

Liiallinen väkevien juominen sekä kesäpäivän lämpö tekivät kuitenkin sen, että minä nukuin.

Lähenevän junan kimakka vihellys herätti minun kuitenkin äkkiä. Minä parhaaksi onneksi sain tarttuneeksi vekseli-vipuun, kun juna jo oli melkein suoraan minun edessäni.

Silloin – oi kauhu – lensi kuin leimaus päähäni se ajatus, että olin unohtanut sulkea jarru-ha’at, jotka vakavasti kannattavat siltaa.

Mahdoton on sanoa, mitä minä siinä silmänräpäyksenä tunsin. Tuskanhiki tunki ruumiini joka ainoasta hikireiästä ja selvään tunsin miten hiukset päässäni pörristyivät

Minä tiesin junalle ja kaikille siinä matkailijoille tulevan surman, enkä minä sen estämiseksi voinut tehdä mitään.

Veturi oli jo minun sivutseni ja – jyskis! jymähti silta, kun se mahtava runtio ryömäsi sille. Se laskeusi useampia tuumia. Veturia seuraavat vaunut nimenomaan hyppäsivät maakiskoilta sillalle.

Minä luulin joka-ainoa silmänräpäys saavani kuulla ankaran roiskahduksen, mutta jyskähtäen hyppäsivät viimeisetkin vaunut eikä ainoakaan mennyt kiskoltansa pois. – Nähtävästi varjeli Jumalan väkevä käsi meitä kaikkia, sillä ihmistavalla arvaten olisi vaunuratasten pitänyt siirtyä kiskoiltansa pois ja koko juna välttämättömästi loiskahtaa veteen.

Vaara oli onnellisesti välttynyt, mutta se mitä minä sillä ajalla tunsin, ei lähde milloinkaan mielestäni. Pelästyksen kauhu teki minun täysin selväksi, mutta jalkani eivät tahtoneet voida minua kantaa.

Minä vaivuin polvilleni, kiitin hartaasti Jumalaa ottamastansa meidät väkevään suojaansa ja samalla tein minä hänelle juhlallisen lupauksen ettei vastedes pisaraakaan päihdyttävää ainetta pääsisi minun suuhuni.

Jotakuinkin tehtyäni junan tulon jälkeen tavalliset temput, menin minä kotiani. Siinä mielentilassa, missä silloin olin, mennä takaisin veljeni taloon, oli minun mahdoton. Jotkut hänen vieraastansa tulivat kylläkin minua kutsumaan, mutta kun minä jäykästi kielsin seuraamasta heitä sinne, antoivat he minun olla. Minun murtuneen muotoni he kuitenkin huomasivat, jonka tähden he muille vieraille sanoivat että ”vissisti Erkki Elomaalle oli jotakin tapahtunut”.

Mutta mitä se ”jotakin” oli, sitä he eivät millonkaan saaneet tietää. Kyllä sekä junamiehet että matkailijat olivat huomanneet, miten pahoja jyskäyksiä juna J–n luona teki, mutta kun ratamestari heti sen jälkeen kulki tiedustelemillansa, ei löytänyt hän mitään epäkuntoa.

Veturinjohtaja kyllä aavisti asian todellista laitaa, mutta kun mitään tavatonta ei kuitenkaan tapahtunut, pitää hän arvelunsa omanansa ja minulla oli esimieheni luottamus niin jälkeen kuin ennenkin.

Kuitenkin hain minä piakkoin avonaiseksi tullutta esimiehen paikkaa L–n pysäkillä. Esimiesteni puoltamisella sainkin minä sen ja siinä olen vieläkin. – Sen päihdyttäväin juomain kieltolupauksen, minkä tein sinä kamalana iltana J–n sillan luona, olen rehellisesti pitänyt ja toivon Jumalan avulla sen pitäväni viimeiseen hetkeeni asti.

Aura.


Lähde: Suomi: Kuvalehti kansalle 30.6.1891.