Vapautunut sana

Vapautunut sana Kirjoittanut Jussi Lonkainen

Tää onko totta, vaiko vielä unta,

ett’ orjain sana sattuvana soi? –

Nyt vielä sama polvi, sukukunta

sen synkän ajan hyvin muistaa voi,

kun köyhän aatos mykkä tiettiin tuskin

kun vaieta sai pienin kuiskauskin.

Sen ajan löydän harvain vuotten takaa

kun katse puhui, huulet vaientui,

vain uurre, jota kantoi otsa vakaa

se mielten miettehiä kuvastui. –

Nyt soiko julkisena samain sana,

niin suurena ja lyöden rohkeana.

Se totta on, sen kuulen sekä näen,

kuin sinkoo jylhänä ja jyristen.

Se rohkeutta tuo, niin lähentäen

sydämen loukse toisen sydämen,

mi saman paineen alla kärsi, eli,

näin löytää käden käsi, veljen veli.

Tuon kaiken näen, kuulen, tunnen että

ei vaieta voi enää sana tää.

Se kautta maan jo kantaa sytykettä

ja sydänliesiin asumahan jää.

Jos vaikka uhkaisikin harmaa halla,

niin lämmin usko elää roudan alla.

Ja vaikka vainon miekka syvään lyökin,

ei riistää uskoa se meiltä voi. –

Jos ympärillä hiipii musta yökin,

niin aina rohkeammin sana soi.

Ei vaino peloittaa voi uhkinensa,

kun kansat lyövät kättä toisillensa.

Todeksi muuttunut on kaunis satu,

jo ensi polven silmä näki sen.

On selvä jälkeen tuleville latu,

sen kulkea ei tarvis arkaillen. –

Vuoskymmenet kuin vasta tämä rata,

niin mitä luoda voikaan vuosisata!

Jos rohkeakin on mun unelmani,

niin oikea se silti olla voi,

ett’ on mun kärsineellä kansallani

jo edessänsä kirkas aamunkoi.

Siis eespäin yhä, soikoon mahtavana

työn raatajien ylväs sankarsana!

Lähde: Lonkainen, Jussi 1928: Taistelun keskeltä: lausuntarunoja työväenjärjestöille. Osakeyhtiö Hämeen Kansa, Hämeenlinna.