Uunna vuonna 1869.
Kuvaus viime vuoden elämästä Suomessa.
Kirjoittanut Heikki Wirtanen


Taas ijäisyyden aaltoilin
On vuosi vierinyt,
Oi! murheen on se muistohin
Kansamme piirtänyt
Ja moni meistä huokailee
Kun sitä vielä muistelee.
Kuin alko se, ei iloa
Meil ollut ollenkaan,
Ei elämisen toivoa:
Kansamme kurja vaan
Huokaili näljän hädässä
Kun puuttui meiltä syötävä:
Me saimme paljon apua
Se puuttui ainakin,
Me pureksimme pettua
Ja olkee sekasin;
Vaan kasvot meiltä kalpeni
Ja voimat vahvat heikkeni!
Ei moni meistä välttänyt
Sairautta surkiaa,
Ei kuolo myöskään säästänyt
Nuortakaan kulkiaa,
Ei armahtanut ketään, ei,
Vaan lapseltakin äitin vei!
Tääl’ neito suri sulhoaan
Ja äiti lastansa,
Ja poika kaipas kultoaan,
Mies puolisotansa:
Ja kuollon kellot yhtenään
Muistutit meille lähtöjään!
Vaan kului aika keväimeen
Ja Herra armon soi,
Ja luonto meille aikaseen
Kesän ihanan toi:
Ja kansa virkos jällehen,
Kun tuinnuksista perhonen.
Jokainen jolla rinnassa
Lie ollut henkiä,
Nyt työhön taasen toivossa
Jo koitti pyrkiä:
Maamiehet hankit siementä
Vaik’ puuttuivatten syömistä.
Niin kynti tuolla peltoaan
Mies nuori horjuen,
Hän kalvas oli kasvoltaan
Ja heikko voimanen:
Hän vakoon kaatu aurastaan,
Vaan nous’ yritti uudestaan.
Niin heikon voimin työtänsä
Tää kansa toimitti
Ja siunauksen myötänsä
Herralta saavutti;
Nyt meil’ on leipä valkia.
Kun tuli vuosi viljava.
Ja tyytyvänä toivoen
Tää kansa urhea,
Nyt Jumalaansa kiittäen
Alkaapi vuotensa;
Se taaskin Häneen luottaapi
Ja siunausta vuottaapi!

H[eikki]. W[irta]–nen.


Lähde: Tapio 2.1.1869.