Tuiskusäällä

Kirjoittanut Eino Leino


I muokkaa

Oli ilta. Illan sen muistan niin
kuin eilen se ollut oisi.
On niinkuin vieläkin aatelmiin
sen muistelu lämpöä loisi.
Niin istuin yksin ma huoneessain,
koin uurtaa aattehen työtä. –
Mut ulkona myrsky se mylvi vain
ja juhlahan kutsui yötä.
Tuul’ ulvoi, puistaisi ikkunaa,
sävel vihurin korvihin tunki,
toi lauluja, taistoja tullessaan,
toi tuiskuja rintahan munki. – –
Kesäpäivinä täältä mä myöskin näin
yli nurmien, vainioiden,
maamiehiä pellolla työssään näin
ja kaukaa viemärit soiden.
Ja lauluja iltasin laatiessain
yli peltojen katseeni nousi,
yli miehien pellolla puurtavain
ja pilvien laineita sousi.
Nuo lauluni aiheet silloin hain
mä auterepilvien päältä.
Ideaalini, sointuni taivaalta sain,
en noit’ edes etsinyt täältä. – –
Lyö viimat vinkuen ikkunaan,
ja kuuset ikkunan alla
ne huojuivat sekä huojuissaan
niin lauleli huokaamalla.
Niin kolkolta tuntui sielussain,
kun tuprua tuulten kuulin –
oli kuin ois työtäni, aatteitain
vain ilkkunut ulvova tuuli:
Mit’ yksin istut ja tuumailet
sinä ullakkokammiossa?
On tyhjiä ullakko-aattehet,
ei kestä ne taistelossa!
Tuo vihurin viuhu ja kaameus yön
sai mieleni myrskyisäksi;
pois syrjään työnsin ma aattehen työn
ja vintiltä alas ma läksin.
Ma pirttihin astuin. Vastaani sai
kodin rakkahan armas lämmin...
Oli kuin sydän alkanut rinnassain
ois sykkiä täytelämmin.
Siell’ äiti ja siskot kehräsi vaan,
isä ehtootöitähän vuoli,
ja pikkuveikolla orhistaan
oli sentään suurin huoli.
Luin heille mä myöskin laulujain:
vesi silmissä äitini kuuli,
käsi poskella siskoni istui vain
ja värisi taaton huuli.
Olin soittanut kauan jo kanneltain
väen tungossa tuoll’ elontiellä
mut vastakaikua soittoni vain
ei löytänyt rinnoiss’ siellä.
Vast’ täälläpä lauluni leinot nyt
ne syömestä syömehen soivat:
isä, äiti myös oli kärsinyt,
siks arvata huoleni voivat.
Kun vihdoin nousin ma lähteeksein,
niin äiti ja taattovainaa
ne ääneti, hiljaa käy kätehein –
sen hetken mä muistan aina.
Sain sieltä mä tarmoa tunteihin
ja pohjaa ihanteille
ja paljon, paljon muutakin,
min kohta ma kerron teille.

II muokkaa

Kun ukkospilvihin kaakko kaartuu,
kun idän ilmalta salamoi,
kun vaara uhkavi Suomenmaata
ja ajan aalloilla myrsky soi,
niin silloin Suomeni sorja kansa
se taasen yhdeksi yhdistyy
ja käypi äärehen kodin lieden –
pois siitä riita ja kaunan kyy!
Voi, eikö kolkolta ullakoissa,
te oppineet, ala tuntumaan,
kun myrsky huonetta huojuttaapi
ja tuulet kattoa tuivertaa?
Siis heitä ullakko hetkeks aikaa
ja alas astuos, tiedemies,
käy kansan keskehen, kirjaniekka –
niin lämmin, lämmin on kansan lies!
Myös taide, jälkiä tieteen seuraa
ja astu aatelilinnoistas
ja heitä helmet ja päärlyt päältäs,
lähemmä käykösi kansoas!
Ja soittoniekat ja laulumiehet:
pois vieraat aariat, harput nuo!
Meill’ onhan Väinämön kannel vanha,
miks ette, veljet, sen soida suo?
Ja hienot herrat ja hennot naiset,
ylhäiset, kalpeakasvoiset,
myös teille täällä on jotain – täällä
nuortuupi tuntehet, toivehet.
Siis yhteen joukkohon joutukaamme!
Kai kaikki koossa jo täällä lie? –
Sa nuori vartio nuoren Suomen,
käy eellä muiden ja rasti tie!

III muokkaa

Näin aina yhteisvoimin me turmat torjutaan
ja taasen noustaan jälleen, jos joskus horjutaan,
kuin korven tuores kuusi tullessa tuulissaan
se taipuu, mutta kohta taas pystyss’ on sen pää.
Siis puske, pohjatuuli, ja kaakko karjukoon,
ja vaikka hornanhenget se toisi taisteloon,
niin rinta vasten rintaa tää kansa painaltuu,
lämmittää toinen toistaan ja syömet sulautuu.
Kun taukoo sitten tuuli ja lauhtuu ilma vaan,
niin sulin syömin kansa saa työhön uutteraan.
Jos yöllä talven tuisku tiet umpeen meillä loi,
niin aamuvoimin kansa ne auki lapioi.


Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.