Viapori

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Me jäimme illan hämyssä
luo lieden roihuvan,
iäkäs ukko Stool ja mä,
taas vanhaan tapahan.
Pois puhde häipyi joutaviin,
niin Viapori mainittiin.
Sen nimen vain ma mainitsin,
mut tuli toiset lait:
»Sa luotolinnan Ehrnsvärdin
näit aaltoin vyössä kait?
näit Pohjan Gibraltarin tän?»
Noin synkin äänin lausui hän.
»Graniitiss’ silmät tarkastaa
se äärtä ulappain;
sen Kustaanmiekka kohoaa
ja uhkaa: ’Tules vain!’
Ei iskuun tyydy miekka tää,
se musertaa, kun välkähtää.
»Äl’ lähde liki uhmien,
kun tuiskii sodan säät,
kun merten kuningattaren
jo vimmastuneen näät:
tuhansin kidoin kuolemaa
sen tulikirnut kiljahtaa.
»Maan joukot pohjan äärihin
ne työntyi taantuen,
mut toivo hehkui vieläkin
ja into urhojen:
Ei hätää, – turma torjutaan,
kun Viapori meill’ on vaan!
»Ei silmää, jok’ ei salamois,
kun kuului nimi tää,
pois haihtui nurku, huoli pois
ja puute, pakkassää.
Taas Suomen karhu rynnäköi,
ravisti kämmentään ja löi.
»Oi, usein urhon harmajan
etäällä kodistaan
tuon nimen kuulin lausuvan,
yön hangell’ istuissaan;
kun kylmi, lämmintä se loi,
se kodin, kaikki hälle soi.
»Mut etelästä hiipien,
käy huhu kuiskimaan,
häväistys meidän aseitten,
maanpetos mainitaan;
mies mieheen, kautta seutuin, sen
loi luotaan ylenkatsoen.
»Iäti päivä muistetaan,
mi todeks saattoi tään,
kun iski tieto tullessaan
kuin jysäys ukkossään:
maan viime toivo mennyt on,
on Suomi Sveanlinnaton.
»Sen tyrskyihinkö nielaissut
on syvyys pohjaton,
salama taivaan murskannut
sen kantakallion?
He viime mieheen kaatui kait?
Kysyttiin, – vastaajat on vait.
»Mut moni jäyhä rinta nyt
pakahtui huokaamaan,
ja silmä, harvoin vettynyt,
se valui virtanaan.
Sä paarillaan jo Suomen näit,
luo haudan itkemään sä jäit.
»Oi aikaa! Hän, mi syykseen ties
nää virrat kyynelten,
jaloimman kerran sama mies
sai sankarseppelen:
hän muinoin Ruotsin laivaston
vei Ruotsinsalmen voittohon.
»Mut nostanut jos loistoon ois
hän maailmat miekallaan,
vaikk’ auringot se varjoon lois,
hänt’ ylenkatsotaan.
Se palkka kavaltajall’ on
Ehrnsvärdin hautakallion.
»Sua runous viehtää, nuori mies,
ja muistot muinaiset,
mun jutelmistain kukaties
sa kerran laulelet;
työ musta silloin julki tuo,
mut miehen nimi yöhön luo.
»Suvusta vait! Ei tulla saa
se samaan tuomioon.
Ei muita, yksin rikkojaa
häpeä kohdatkoon.
Maanpetturi on suvuton,
vaill’ isää, poikaa, juurta on.
»’Kavala kalpa Suomenmaan’,
sa kurjan silmiin lyö,
ja ’ruoja, herja, patto’ vaan
ja kirous, kuolon yö!
Hän noin on mainittava vain,
niin säästyy korvat kuulijain.
»Hae kaikki haudan synkeys,
maan tuskat esiin luo,
sepitä niistä nimitys
ja hälle anna tuo:
teet sillä turmaa vähemmän,
kuin Viaporiin nähden hän.»


Lähde: Juva, Valter 1926 [1916]: Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.