Prometheus

Kirjoittanut Johann Wolfgang von Goethe


Sa taivaas verhoo, Zeus,
utu-usvihin
ja voimaasi lapsekkaana,
kuin poika ohdakistoon,
koe tammihin ja kallioihin!
Kas, yhä vaan mun maani
on vankkumatta
ja majani, jot’ et sä kattanut,
ja lieteni,
min loimotus
sun kateeks käy.
En auringon alla tunne
kurjempaa, kuin te, jumalat!
Elannon surkean
suo uhrisauhut
ja rukoukset
jumaluudellenne,
ja nälkä teidän ois,
jos lapset ja kerjurit
ei houkkina toivois vielä.
Kun lasna maailmaa
ma katsoin ymmällä pää,
niin eksynyt silmäni kääntyi
päin päivää, kuin ois ylhäällä siellä
muka korva, mi itkuni kuulee,
ois sydän, kuin mun,
mi ahdistettua säälii.
Ken mua auttoi
titaanein väkivaltaa vastaan?
Ken mun pelasti
kourista kuolon ja orjuuden?
Sä itse sait tän kaiken aikaan,
pyhä, hehkuva sydän,
ja nuorna, hartain innoin
sä pilvein Uinujaa
hänen pettämänään kiitit!
Sua kunnioittaisin? Miksi?
Sa huojensitko koskaan
vaivoja sortuneen?
Sä lievensitkö koskaan
tuskia itkeneen?
Minust’ eikö karkaissut miestä
kaikkivaltias aika
ja kohtalo ikuinen, –
mun herrani, Zeus, ja sun!
Luulit ehkä
mun korpeen pakenevan,
vihaavan elämää,
kun eivät kaikki
nuoruusunelmat täyttyneet!
Täss’ istun, kuvani mukaan
ma ihmiset muovaan:
suvun valtavan synty,
prometheolaisen,
mi on kärsivä, itkevä,
on nauttiva, riemuitseva
ja halveksiva sua,
kuin minä!


Lähde: Juva, Valter 1926 [1916]: Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.