Lenore

Lenore. Kirjoittanut Gottfried August Bürger

Lenore nousi, koitti koi,

hänt’ uni raskas painaa:

»Kuin kauan viivyt, Vilhelm oi,

liet uskoton tai vainaa?» –

Keralla Fredrik kuninkaan

hän lähti sotaan Böhmin maan,

ei mitään miekan tieltä

ees kirjoittanut sieltä.

Väsyivät pitkään riitahan

kuningas, keisarinna,

tekivät rauhan rakkahan,

ol’ kevät kaunihinna;

soi rummut, torvet toitottaa,

kotihin joukot samoaa,

hei, sotalauluin soivin

ja virvin vihannoivin.

Ja pitkin teitä, polkuja

ja maita kaikkialla

nyt nuori, vanha vastassa

on miellä riemuisalla.

Iloitsi moni morsio.

Ah! taatto, huusi lapset jo.

Lenore suruissansa

vain vartoo sulhoansa.

Rivistä riviin kulki hän

ja nimet kaikki kysyi,

ei vieri viesti elämän,

salassa sulho pysyi.

Pois joukot riensi riemuineen;

hän heitti hapset hajalleen

ja maahan syöksyi raivoin,

hän enää eli vaivoin.

Luo äiti kyllä kiirehti:

»Ah, armahtakoon Luoja!

Laps armas, kuink’ on laitasi?

Mun sylissäin on suoja.» –

»Oi äiti! Kaikk’ on mennyttä,

maailma, onni, elämä,

myös Luojan armo mennyt,

ma kuolen murheeseen nyt!» – -

»Ah, Luoja, auta, armahda!

Laps, isämeitä lue!

Kaikk’ oikein ohjaa Jumala;

nyt, Herra, meitä tue!» –

»Oi äiti! Harha houkkion!

Jumala väärin tehnyt on,

lie turha häneen luottaa,

myös rukous on suotta.» –

»Ah, Luoja, tiedän, tunnen sun,

sa autat armos tautta,

pois huolet haihtuu siunatun

tuon sakramentin kautta.» –

»Ei, äiti, turru tuska tää,

ei kuollehelle elämää

voi sakramentit suoda,

ei hoivaa mulle tuoda.» –

»Laps, entä jos tuo viekas on

maan muukalaisen puolla

avion uuden, uskoton,

jo solminutkin tuolla?

Laps, sydän tuo sa unhota!

Ei siitä hälle onnea,

kun täyttyy elon määrä,

myös painaa vala väärä.» –

»Oi, äiti! Kaikk’ on hukassa!

Mi mennyt on, ei palaa.

Mun onneni on kuolema,

en muuta enää halaa.

Ah, että tänne synnyinkään!

Ah, sammu valo sielun tään,

on Luojan armo mennyt,

ma kuolen murheeseen nyt!» –

»Ah, Luoja, ethän tuominne

sa tuota lapsirukkaa!

Ei järjissään hän haastele,

hänt’ ällös heitä hukkaan!

Laps, huolet maiset unhota!

On sulla taivas, Jumala,

sa muista sielus ylkää,

mi milloinkaan ei hylkää.» –

»Oi, äiti! Mit on taivaskaan?

Oi äiti! Mit on Horna?

Vilhelmin luon’ on taivas vaan

ja häntä ilman Horna!

Ah, että tänne synnyinkään!

Ah, sammu, valo sielun tään!

Hänt’ ilman jää en eloon,

käy taivahan en iloon.» –

Näin tuska häntä tuiversi

nyt kautta suonten, aivoin,

näin Sallimusta syytteli

ja herjasi hän raivoin;

löi rintaa, kättä väänteli,

siks kunnes päivä himmeni,

kuu taivahalle sousi

ja kultatähdet nousi.

Mut kuule! kuule! Ulkoa

kuin ratsun kopse kaikuu,

ritari nousee portaita,

sen kannusraudat raikuu;

ja kuule! kuule! kolkutin

jo helkkää äänin hiljaisin,

ja portin takaa soipi

niin että kuulla voipi:

»Hoi, hoi! Laps, miksi avaa et?

Nukutko, valvot siellä?

Sa itketkö vai hymyilet?

Mua millä muistat miellä?» –

»Sa, Vilhelm, ah! Näin myöhällä?

Mult’ ollut mielen särkeä

on valvokki ja uni!

Mist’ tulet, Kaivattuni?» –

»Vain sydän-yöllä samoomme.

Ma Böömin maasta kulen.

Ma myöhään lähdin matkalle,

sua ottamaan nyt tulen.» – –

»Ah, armas, ensin tänne käy!

Yön tuuli tuima viilentäy,

sua sisään pyydän käymään,

syliini lämmittäymään.» –

»Laps, laulaa anna tuulien,

suo ulvoa sa niiden!

Soi kannus, korskuu hevonen

kuin ois se orhi Hiiden!

En jäädä tohdi! Nopeaan

mun taaksein nouse satulaan,

on peninkulmaa sata

häävuoteeseemme rata.» –

»Ah, sadan peninkulmanko

häämatka meill’ on, luulet?

Löi yksitoista kello jo,

min soinnun vielä kuulet.» –

»Kuu paistaa! Ratsut raisut ain’

on meidän ynnä vainajain,

sun tänään vielä, lupaan,

vien hiljaiseen häätupaan.» –

»Tuo tupa miss’ on, millainen?

Häävuotees missä piilee?» –

»Etäällä! Lautaa kuus! Mut sen

on suoja tyyni, viilee.» –

»Ma mahdunko?» – »Me kumpikin!

Mut joudu, juokse, armahin,

häävierahat jo hartoo,

häävuode meitä vartoo.» –

Lenore lensi, kiirehti,

nous povi niinkuin palkein;

hän ratsumiestä syleili

jo käsivarsin valkein;

jo heittyi orhin selkähän.

Hihhei ja hei! Ei pelkää hän,

vaikk’ onkin vauhti huima,

lyö tuulta laukka tuima.

Kuin kahden puolen tien nyt puut

ja niitut, nummet kiitää,

kumahtaa sillat, virransuut,

ja viidat ohi liitää! –

»Kuu kirkas on! Ah, armahain,

on raisut ratsut vainajain,

sua kammottaako kuolleet?» –

»Ah, ei! Mut jätä kuolleet!» –

Mi tuolla laulu, soitto soi?

Nuo kaarneet, mitä tuumii?

Soi kellot, kuolinvirsi, oi:

»Me hautaan viemme ruumiin!»

Jo saapuu kalmansaatto luo

ja paarit, arkun tuopi tuo;

kuin kurnu sammakoiden

on laulu kantajoiden.

»Kesk’-yöllä ruumis haudatkaa

te soiden laulun, surun!

Nyt sulho suuri ratsastaa,

vie kotiin kullanmurun!

Hei, lukkari! Sa kuoros tuo,

häälaulua mun kuulla suo!

Hei, pappi! Siunaa meidät!

Ma häihin kutsun teidät!»

Katosi paari, vaikeni

myös laulu, soitto; heitä,

hurraa! kaikk’, kaikki seurasi

nyt pitkin maita, teitä.

Ja eespäin vain, hihhei ja hei!

tuo vauhti tuima heidät vei,

yöss’ orhin harja huiskaa,

tien kivet tulta tuiskaa.

Kuin kahden puolen tien nyt puut

ja pensaat, kummut kiitää;

ja kylät, kaupungit ja muut

asunnot ohi liitää! –

»Kuu kirkas on! Ah, armahain!

On raisut ratsut vainajain!

Sua kammottaako kuolleet?» –

»Ah! Jätä maahan kuolleet!» –

Kas, kas! Tuoll’ yössä tanhu käy

kuin ratas kehräpuinen,

se milloin näkyy, taas ei näy,

on joukko omituinen. –

Sa kansa karkelon,

vien vuoteeseen ma morsion,

häätanhu tanssikaatte,

niin kera tulla saatte!»

Ja kohta kumma kansa tää

kahisten myötä hiipii

kuin pensasto, kuin tuulispää

sen lehdet kuivat riipii.

Ja eespäin vain, hihhei ja hei!

tuo vauhti tuima heidät vei,

yöss’ orhin harja huiskaa,

tien kivet tulta tuiskaa.

Kuin kiitää kuudan-maisemat,

kuin kaukometsät väikkyy,

kuin yllä tähdet, taivahat

ja taivaanrannat läikkyy!

»Kuu kirkas on! Ah, armahain!

On raisut ratsut vainajain!

Sua kammottaako kuolleet?» –

»Ah voi! Sa jätä kuolleet?» –

»Hei! Hei! Jo kukko kiekuihan?

Pian tuntihiekka loppuu.

Ah, tunnen aamun koittavan!

Hei, orhi, nyt on hoppu!

Hihhei! Päämäärä tässä on.

Jo aukee vuode morsion,

on raisut kuolon ratsaat!

Täss’ ovat portin patsaat.» –

Ja kohta rautaportin luo

hän suistain ratsun sinkoo,

lyö piiskallaan, ja portti tuo

pois telkimensä linkoo.

Kilahtaa auki aidat sen,

käy juoksu yli hautojen,

ylt’ympär’ ristit yössä

vain välkkyy kuudanvyössä.

Haa, katso, katso! silloinpa,

huh, seikkaa hirveätä!

Ritarin putoo haarniska

kuin ruumisliina mätä.

Miss’ oli äsken hällä pää,

nyt kallo paljas irvistää,

luuranko viikatteineen

ja tuntimittareineen.

Hypähtää hepo, korskahtaa,

sen turpa iskee tulta,

ja hei! sen alla aukee maa,

jää sulho vain ja kulta.

Huu! ulvoo ilmat autiot,

huu! vastaa hauta-onkalot.

Lenore tuntee pelon

välillä kuolon, elon.

Ja kummitukset kuutamon

nyt kehään järjestäyvät,

kajahtaa laulu karkelon,

he piiritanssiin käyvät:

»Vaikk’ kätkee sydän, kärsi se!

Äl’ Luojan kanssa riitele!

Hän sielus armahtakoon:

käy ruumis maan nyt rakoon.»

Suom. Eino Leino.

Lähde: Saksan kirjallisuuden kultainen kirja. 1930. Toimittanut Rafael Koskimies. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.