Laulajan kirous (Heman)
| Laulajan kirous Kirjoittanut Ludwig Uhland |
- Olipa muinoin linna, niin korkee, ylevä,
- Mi loisti yli maiden, olj kauas näkyvä,
- Sen ympärillä puistot sijoitsi tuoksuvat,
- Joiss’ kirkkaat lähde-vedet välkkyen juoksivat.
- Linnassaan siinä istui maan kuulu kuningas,
- Hän piti valtikkaansa voi kuin olj hirmökas!
- Sill’ kauhua hän miettii, silmänsä tulistuu
- Ja verta, vitsaa uhkaa, kasvonsa vaalistuu.
- Kerranpa linnaan tähän tulj pari laulajaa,
- Yks’ oli harmaapäinen, toinenpa vesa vaan;
- Vanhus nyt harppu käissään istuen ratsulla
- Näin nuorikolle kuiski, mi nähtiin sivulla:
- ”Oo valmis!” kuului sanat, ”mun rakas poikani,
- Sä säveleet nyt syvät laula, mun omani,
- Kokoile kaikki voimas, murhees ja ilosi!
- Sydäntä kuninkaamme hautoo ehk’ laulusi.”
- Jo seisoo laulajamme pilari-salissa,
- Ja puolisoineen istuu kuningas linnassa,
- Kuningas kauhee nähdä ja verta janoova,
- Vaan kuninkaatar lempee ja rauhaa toivova,
- Silloinpa vanhus soitti, kas se olj ihanaa!
- Raikkaana kannel kaikui, sai puutkin huojumaan,
- Virtana ääni tulvi nyt suusta nuorenkin,
- Vaan ukon laulu tunki lävitse vuorenkin.
- Lauloivat keväimestä ja kulta ajoista,
- Lemmestä, miehuudesta, maasta ja kansoista,
- He lauloi kaikest’ siitä, mi rintaa rauhoittaa,
- He lauloi kaikest’ siitä, mi syöntä koroittaa.
- Piirissä hovijoukko hartaasti kuunteli,
- Ja uljaat sotur’ pojat polveensa notkisti,
- Myös itkuun kuninkaatar siit’ heltyi katkeraan,
- Hän laulajoille ruusun het’ heitti rinnoiltaan.
- ”Miks’ vaimon’ viettelitte, petitte kansani”?
- Näin kuningas tuo huutaa – ”rikoitte rauhani”?
- Hän miekan nuorukaisen rintahan lähättää,
- Mist’ kulta lauluin siast’ ver’-tulva vierähtää.
- Ikään kuin myrskyn lyömä on joukko kuuliain,
- Kuolleena nuori vesa syrjälle horjahdain
- Isänsä ratsun päälle het’kohta korjataan,
- Tuon kanssa vanhus itkein läks’ pojes matkaamaan.
- Korkean portin luokse pysähti ratsuineen,
- Ei kyynel-virta juokse nyt enää poskilleen.
- Vaan harpun hajallensa hän lyöpi patsaasen,
- Huutonsa kauheasti läp’ kaikuu puistojen.
- ”Voi teitä ylpeet salit! ei koskaan kaikuko
- Ei harpun kielet, laulu, huoneissa raikuko!
- Ei – vaan huudot, valitukset ja orjain askeleet,
- Siksi kuin koston henki tuhkaksi muuttaneet.
- Voi! tuoksuvaiset puistot, kullalle hohtavat,
- Mä posket teille näytän poikani kalpeat,
- Älköön, ei, puu ei ruoho lehteä kantako,
- Kuivakoon lähde vedet, ei juoda antako.
- Voi, julma murhamiesi, kirottu ole sä!
- Sun taistelosi, vaivaa’ turhaksi laulan mä,
- Nimesi unhoittukoon nyt yöhön sankeaan,
- Se sumuun haihtukohon, ei päivän valkeaan!”
- Näin vanhus huudahteli ja taivas kuuli sen;
- Het’ muurit hajoeli ja salit paukkuen;
- Yks’ pilar vielä näyttää sen linnan suuruutta,
- Myös sekin haljenneena ei kestä kaukoa.
- Tuon linnan ympäristö on kuiva erämaa,
- Ei siellä puutkaan kasva, ei tarjoo varjoaan,
- Ei sankar-runot laula kuninkaan nimeä;
- Vajonnut, unhoitettu! oi kosto hirveä!
Kah [G. A. Heman].
Lähde: Tapio 17.8.1878.