Ko mnää Stormi Annat friiasi

Ko mnää Stormi Annat friiasi.

Kirjoittanut Gustaf Fröding
Suom. Hj. Nortamo.


Pitkä aikka mnää en olis tahtonn niim bali kom bannk kaks kuivettunnu tikku risti flikan gasvoitten dähde, sill ett mnuu miälestän ei semsest saann mitta muut kom bilkka palkakses.

Mutt miäsväki o miäsväkki ja ilma vaimväkki ei miäs taed kärssi ittiäskän däsä mailmas. Mnää tlii niingo levottomaks koko ruumisan siit yksnäs kävelemisestän ilma ilikoitte seora.

Sitt yhte aikka ol nii, ett mnuu diän gulk Stormin dorpa siutte – hän ol vanh sotamiäs, se Storm – ja välist mnää sai vilaukseld nähd Anna, hänen dyttres, ko se men darha lehmitten gans pelaman daikk lähten dyä vett tuama. Ja mnää sano se, ett se ol komjas flikk. Sill oliva iloses silmä ja ko se kävel, ni se heilauttel, nii ett se ol juur jämt niingo laev täödes seilis.

En me ollp pali puhelit toinen doisen gans kylill eik koskan dapattunn, ett mnää olsi rookannp pysät paohama hänen gansas, ko mnää siit siutte meni. Sill ett mnää oli flikoitte ujo siihe aikka mailma. Mutt silmitten gans pelamist em mnää jättänns sikses. Mnää vilkauti silmätän flikall ja flikk vilkautt mnuull, nii ett meijä välillän ol kaikis tapauksis niingo jotta semmost salapeli. Kyll se rakkaus enimitte; sendä silmis asu ja niill ihmne ilmotta ett hän dykkä toisest.

No, sitt yks päev mnää meni Stormi siutte ja katadi sinn nurkan daa nähdäksen, ett olik Anna siäl – ei, ei siäl mittä Anna oll muttko Stormi äij vaan, go seisos ja hios kirvestäs. Mnää en daed kiälttä, ett mnää tlii hiuka hapanumiälseks.

Mutt ko mnää olin gerjennk kapple matkan diät pisi, ni siäl ol joku, ko veisas kaukank kalljoill. Kukast se olle, ko noi ihanast veissa, ajattli mnää.

Niin, gyll mnää sen bian diättäs sai, sill ett samall hetkellt tul iso, komjas flikk esill maandiällk koko pitkä matka mnuust. Mnää tunsin goht takapualeld, ett se oi Stormi Anna.

Olik se flikk nähn mnuu, stää em mnää tiäd. Mutt kyll se hänen pääldäs näk, ett hän diäs, ett siäl on joku hänen dakanas. Välist hän drallitt eine ja välist hän daitt ittes alas ja kraappas ittelles kooralisen gukkassi maandiäm barttald.

»Meneng mnää – olengon menemät – menengön – jätängön menemät?» Semmost mnää tuumaili itteksen. Mutt se jäi silles, flikk men edell ja mnää tliim beräs ja yht pitk ol ja pysys välimatk meijä välillän.

Mutt se niis flikois on glookku, ett heill o niingo silmä niskasakki. Sill ett kyll Anna näk, ett mnää jäim beräs, ja kyll se vaa nii ol, ko hän olis tuli heikoks eik taitann enä käveli nii viäkkest ko enne. Hän rupes kattlema ylös petäjäladvoihi nähdäkses, ett olik siäl orava, ja sitt hänen däydys ruvet solmiman gengänaohatas ja mnää sano se, ett kaikk tämä ott aikka ja josan dahdosin daikk ei, ni mnää sauti häne ja jouduin gävelemä hänen gansas rinnasi.

Kyll mnää tykkäsi, ett mnuu olis tarvinns sanno jotta hänell, mutt siint tuliki semne vastus ette, eten saanns sanaka suustan. Sillo hän gatatt vilkautt, mnuu, nii ett oikke viils sisikunnastan.

»Tätä tiät o oikke hyvä käveli, o händ» mnää sanosi. Ja sitt ol juur jämt stopp taas.

»Ooja, ei tämä hullumb tiä olekka» sanos flikk ja annoi mnuulls semse vilkaukse, ett koko mnuun daulun lens punaseks.

Sitt mek käveli oikke hyvä aikka eng kumbakam buhunns sanakan doisellen. Mutt sitt mnää tykkäsi, ett mnuun darvittis sanno jotta jäll.

»On dääll oikkem bali kukkassiakki pisi makki» sanosi mnää.

»O händ» sanos flikk – »eik muurmekka ol ollk koohomppi tänä vuan.»

»Nii, ny o hyvä marivuas» sanosi mnää ja sitt ol jälls stopp. Mutt ny mnää sittengi sano se, ajattli mnää ja pysäsi oitis Anna ette. Hän dul punaseks silmihi astikk.

No nii ny mnuu sitt pit sanoma se hänell ett mnää nii miälelläs otaisi häne. Mutt ei, ei se ottann luanistakses.

Aino, ming mnää sai sanotuks ol: »ongost Anna nähn, jos hirve ovak kulkenus siit teijä siutte?»

»Ova oikke; siit men meijä siutte yks naaras vasikoines eilä», sanos Anna.

Sitt me rupesin gävelemä jäll. Anna ol suuttunu näköne ja mnää ajattli, ett hän meinas, ett mnää oli sendä oikke aika halju.

Ja sitt mek käveli jäll hetke aikka. Ja siilo yhtäkki mnää jällk koitin doimittas se friiauksen, mutt ei siit mittän dull. Se sija mnää sekosim buhelemam balausmatkastan.

Nii, ja sillaill mes sitt viimen dliin diähaaraha eik siin ny muu auttannk, ko meijän däydys erot.

»Hyväst Anna» sanosi mnää ja rutisti lujast hänen gättäs.

»Hyväst Jankke» sanos Anna ja rutist lujast takasi.

Mutt ko hän ol kerjennk kapple matka mnuust, ni ol niingo joku semne suur surusynkkiys olis tuli mnuun bäällen eng mnää taitann enän daistell vastan, gon giärsi itten ymbärs ja sanosi:

»Hualiks snää mnuust, Anna kulunikki?»

Siilo Anna kans kääns ittes ymbärs ja rupes knooppama esliinatas ja kattlemam jalkkatas ja sitt hän sanos:

»No, miksen, ei taedais kukatiäs oll niim beräten goohot sekkä.»


Lähde: Lausunto-ohjelmaa. 1920. Kaunoluvun opetusta ja esitystä varten koonnut Onni Savola. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.