Eräs vanhus

Kirjoittanut Dan Andersson


Sain leivän jotenkuten,
se tuli kuin ylhäältäpäin.
Minä pystytin pirtin, mut en
edes kolonut hirsiäin.
Petun keväät toivat taloon,
puun mahlaa väkeni joi.
Minä asetin ansoja saloon,
ja se riitti, min Herra soi.
Tilan annoin poikani hoivaan,
ja hän myöskin vaimon nai.
Tämä äyskiä, lyödä voi vaan –
kovin raataa rengit sai.
En pojalta kuullut koskaan
minä sanaa mieluisaa,
talo vaikk’ oli vainioineen
minun kätteni ahertamaa.
Kuin pureva sirpin terä,
kuin kylmä jää ja hyy
oli vaimo se, kiukun kerä,
minun vanhuudenvaivani syy.
Ja törmällä rattaat sitten,
säkin heiniä rattailla näin;
ja aisoissa rattahitten
oli Harmaa riippuvin päin.
Mitäs – mietin – jos tuota tutkaan,
mihin matkaan aiotaan.
Mut en kysyä tohtinutkaan –
paras pysyä vaiti vaan.
Olin vaiti, en kysynyt mitään,
söin nurkassa velliäin;
ei puhunut poikani liioin.
Koko tunti kului näin.
Oli outo se päivä. Kukaan
ei äyskinyt, riidellyt.
Nous pöydästä poikani: – Mukaan,
isä, tuleppas rattaille nyt!
Mitä juhlaa vietetäänkään?
Joko toinen aika sai?
Mut en suotta kyselemäänkään –
saan tietää – sitten – kai.
Minut tänne hän toi. Olen vanha,
en jaksa puhuakaan.
Joka päivän tyynenä kohtaan,
mitä tuokin se tullessaan.
Mut on vaivaistalossa hyvä
tämä tuntea lohdutus:
povi maan on likellä syvä
ja syys, sadonkorjaus.
Puulavall’ on pahnoja hiukan –
minä valvon ja ikävöin;
elon lailla on ilma raskas,
näen painajaisia öin.
Kova oli hän isäänsä kohtaan,
pois kaipaan kuitenkin:
kovan, ainoan poikani tähden
yhä maata kuokkisin.


Lähde: Kailas, Uuno 1931: Uni ja kuolema. WSOY, Porvoo.