Ensimmäinen laulu »Jumalaisesta näytelmästä»

Ensimmäinen laulu »Jumalaisesta näytelmästä»
Luonnos suomennokseen
Kirjoittanut Dante Alighieri
Suomentanut Eino Leino. Katkelma on julkaistu Päivä-lehden numeroissa 25 ja 26 vuonna 1908.


Keskellä elon vaelluksen vaivan
ma harhaelin synkkää metsämaata,
kun tieltä oikealta eksyin aivan.
Sanoa tuot’ ei ihmismieli saata,
kuink’ oli kolkko, autio se salo,
ei säikkymästä miehen muisto laata.
Ei kaameampi itse kalman talo;
mut koska hyvää myös ma löysin sieltä,
niin valaiskoon nää seikat täysi valo.
En tiedä kuinka poikkesin ma tieltä,
en kuinka tuohon erämaahan tulin;
lie painanut niin syvä horros mieltä.
Mut muistan, että kummun juurta kulin,
ja loppui laakso, missä pelko johti
mun käyntiäin ja sydänsuruun sulin.
Loin ylös silmän: vuoren huippu hohti,
säteili sen jo päällä päivänkulta,
mi kaikki oikeata ohjaa kohti.
Tuo silloin poistui pelko multa,
mi sydän-seutuhuni tarttui yöstä,
kun tuska rauhan riisti tuiretulta.
Mut niinkuin pursimies, mi vetten vyöstä
on päässyt rantaan kautta hyrskyin, pauhuin,
taa katsoo, kalvenneena vaaran työstä,
niin laaksoon tuohon vielä katsoin kauhuin,
mi elävää ei helmahansa heitä,
vaan kietoo usmin, virvoin, soin ja sauhuin.
Virvoitin voimiani väsyneitä;
alemman aina lujaan lyöden jalan
nyt nousin vuoren jylhän jyrkänteitä.
Mut katso! Näin kun olin käynyt palan,
sai siro, nopsa pantteri mua vastaan,
täpläinen, katse karsas vihan salan.
Ei väistynyt se, katsoi katsomastaan,
tien sulki, säikähytti myös sen verran,
ett’ esti kulkijan se kuljennastaan.
Aik’ oli aamun, oli hetki Herran;
aurinko nousi kaikkein tähtein kanssa,
jotk’ oli kerallaan, kun ensi kerran
loi Taivaan Rakkaus käymään kiertoansa
nää kauniit kappaleet. Siks syyn jo luulla
pedosta hyvää pehmyt-taljassansa
tää antoi armas hetki kukkakuulla.
Mut kohta säikyin taas, kun sydän jäänä
näin seisovani jalopeuran suulla.
Tuo tuli vastahani pystypäänä,
suin nälkä-ammottavin, että näytti
kuin ilma mylvinyt ois myrskysäänä.
Näin suden myös, min himot kaikki täytti:
luu-laiha tosin, mutta ahnas lihan,
se monta kohtaan käpälää jo käytti.
Tää näky halun hurjan, villin vihan
niin toperrutti, että toivo tulla
vuorelle koskaan multa haihtui ihan.
Ja kuin on voiton kilpa jollakulla
ja laukee kovain kohtaloiden arvat
ja mieli murtuu, sydän itkee sulla,
niin mua silloin vitsoi vaivan varvat,
kun käyden päin tuo peto tunki vitkaan
mua sinne, miss’ on päivän säteet harvat.
Mut alhoon ajautuen syvään, sitkaan,
näin erään, jolta pitkä vaitiolo
jo näytti saaneen kielenkannat kitkaan.
Mä metsän halki hälle huusin polo:
»Liet ihminen tai varjo, säälis lainaa
nyt mulle, jota ahmaa korven kolo.»
Noin hän: »Ma olin ihminen, nyt vainaa,
mun oli taatto, maammo Mantuasta,
isäini luita maa Lombardian painaa.
Sub Julio ma synnyin, myöhään vasta,
ma Rooman näin all’ Augustuksen jalon,
kun vielä ei se tiennyt Jumalasta.
Mies runon olin, lauloin Troian valon,
Anchiseen pojan, kohtalot, kun yöhön
Ilion ylväs sortui kautta palon.
Mut sa miks palaat tähän varjo vyöhön?
Miks et sa astu vuorta valoisana,
mi alkusyy on kaiken auvon työhön?»
»Vergilius olet siis, tuo lähde, sana
jokena josta virtaa kautta maiden!»
hänelle virkoin, otsa ujompana.
»Sa valkeus, ylpeys runon valtiaiden,
sa, johon suuri rakkaus sydäntäni
kautt’ tutkimusten johti voitokkaiden.
Mun mestarini oot, mun tekijäni:
sun yksin kunnia on, jos maan päällä
kaunista kiitetään mun tyyliäni.
Näe peto, jonka tähden käännyin täällä,
mua ohi auta, viisas kuulu! Veri
mun siitä lyö kuin laine myrskysäällä.»
»Sun paras onkin ottaa suunta eri,
jos aiot ahdingosta pelastua»,
hän vastasi, mun kastoi kyynelmeri.
Ja jatkoi: »Peto, jonka tähden mua
sa huudat, estää jokaisen ja surmaa,
ei edespäin se koskaan päästä sua.
Sen tahto näät on tehdä pahaa, turmaa,
sen nälkä kasvaa, kun se puree luuhun,
hävitys häijy hänt’ yöt päivät hurmaa.
Se sekaantui jo moneen petoon muuhun,
on sekaantuva useampahanki,
siks kunnes sortuu jalon koiran suuhun.
Tää kultaa, maista mammonaa ei hanki,
on kunnon, viisauden ja lemmen miesi,
välillä siinnyt Feltron kahden; vanki
Italia, min eestä kuolla tiesi
Camilla impi, Turnus, Nisus muinen,
taas hyveen korkea on kotiliesi.
Sen tieltä säikkyy susi laiha-luinen,
paeten kaupungista kaupunkihin
päin paikkaa, mistä kateus karvas-suinen
sen ensin irti päästi: helvettihin.
Mua seuraa! Tien ma tahdon sulle näyttää,
sun saatan seutuihin ma ikuisihin.
Siell’ epätoivon huudot ilman täyttää,
näät henkein muinahisten kuolon toisen
ja tuskat, joita manan mahti käyttää.
Näät nekin, joilla toivo angervoisen
on päästä autuaitten asuntoihin;
siks tyytyvät he tuskaan tulen moisen.
Mut jos sa koskaan aiot nousta noihin,
mua arvokkaampi sinut sielu kohtaa,
mi uras ohjaa uusiin aurinkoihin.
Kas, keisari, mi korkeudessaan hohtaa,
ei salli, koska koetin kapinalla
lakinsa väistää, mun sua sinne johtaa.
On hänen kaupunkinsa kaikkialla
ja kaikkialla hallitsee hän; suuri
on autuus asua sen turvan alla.»
Ma virkoin: »Kautta Jumalan sen juuri,
jot’ et sa tuntenut, sua pyydän, että
osaisin olla kiusausten muuri,
mua sinne saata ilman viivykettä;
halajan nähdä portit Herran huoneen
ja tuskat niiden, jotka janoo vettä.»
Hän lähti, häntä seurasin ma Tuoneen.


Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.