Ensimmäinen luku Toinen luku.
Suo.
Kirjoittanut Arthur Conan Doyle
Kolmas luku


Kun mies on päässyt täyteen ikäänsä, niin hän voi pysähtyä tälle levähdyspaikalle ja katsella pitkää taivalta, jonka hän on kulkenut, joka siinä hänen takanaan on osaksi päiväpaisteisena ja paikoin laaksolla ja varjoisena. Hän silloin tuntee kaikki tien mutkat ja polvet, jotka olivat niin täynnä lupauksia ja uhkauksia, kun hän niitä lähestyi, nyt ne ovat selvillä hänen edessään. Kaikki on niin kirkasta, että hän tuskin muistaakaan, miten pimeältä hänestä kerran näytti ja miten kauan hän on tuumaillut tienhaaroissa. Kun hän koettaa muistaa jokaisen päivän matkaa, niin hän ajattelee matkan päätä, eikä voi tehdä selkoa itselleenkään, miltä se on tuntunut siihen aikaan. Mutta vaikka monet vuodet ovatkin vierineet ja monet seikkailut olen elänyt, niin ei ole toista tapausta elämässäni, jonka selvemmin muistaisin kuin tämän myrsky-illan, ja vielä tänä päivänäkin tunnen suolaisen, raikkaan meriruohon hajun ja muistan märän hiekan Normandian rannalla.

Kun olin noussut polviltani, niin oli ensimmäinen tehtäväni pistää kukkaroni sisimpään takin taskuun. Minä olin sen ottanut esiin antaessani kultarahan merimiehelle, vaikka olen melkein varma, että se pahuus oli rikkaampi kuin minä ja että hänellä oli varmempi tulevaisuus. Minä olin ensin ottanut hopearahan, vaan en voinut sitä antaa hänelle, ja lopuksi kävi niin, että annoin kymmenennen osan omaisuudestani tuolle muukalaiselle. Jälellä olevat yhdeksän kultarahaa piiloitin huolellisesti, sitten istahdin muutamalle laakakivelle, joka oli nousuvesi linjan reunassa, tuumailin kaikki uudelleen mielessäni ja mietin, mitä minun oli tehtävä. Minulla jo oli kylmä ja nälkä, tuuli pieksi kasvojani ja vaahto kasteli silmäni, vaan enpä ollut enään armoilla maani vihollisten luona, ja se ajatus ilahdutti mieltäni, vaan linnaan oli tästä runsaasti kymmenen engl. penikulmaa. Nyt olisi sinne tullut sopimattomaan aikaan, ja sopimatonta oli mennä näin siistimättömänä ja likaisena enon luo, jota en ollut koskaan nähnyt. Arkatuntoisessa ylpeydessäni kuvailin hänen palvelijainsa vihaiset katseet, kun näkivät tämän likomärän matkailijain Englannista laahustelevan linnaan, joka oikeastaan olisi pitänyt olla hänen. Ei, minun olisi ensin haettava yösija, ja sitten kun olin saanut siistityksi itseni niin hyvin kuin voin, menen sukulaiseni luo. Vaan mistä saisin suojan myrskyltä?

Te ehkä kysytte minulta, minkä vuoksi en mennyt Etaplesiin tai Boulogneen. Minä vastaan, että siihen oli sama syy, joka minut pakotti salaa tulemaan tälle asumattomalle rannalle. De Lavalin nimi oli edelleenkin karkotettujen listalla, sillä isäni oli ollut pienen, vaan vaikuttavan joukon kuuluisa ja voimakas johtaja, joka oli kaikesta huolimatta pysynyt vanhalle hallitukselle uskollisena. Älkää luulko, että minä, vaikka minulla oli toiset mielipiteet, olisin halveksinut niitä, jotka olivat niin paljon uhranneet periaatteittensa vuoksi. Meidän luonteessamme on omituinen pyhimyksellinen piirre, joka vetää meitä enin sen puoleen, missä on suurin uhraus, ja minä olen usein ajatellut, että jos olosuhteet eivät olisi olleet niin kovin painavia, niin Bourboneilla ei olisi ollut niin paljon, ei ainakaan niin jaloja suosijoita. Ranskalaiset aatelismiehet olivat olleet uskollisempia meille kuin englantilaiset Stuarteille, sillä Cromwellilla ei ollut mitään loistavaa hovia, eikä rikkaasti palkatuita virkoja heille tarjottavana. Ei voi kyllin kiittää näiden miesten itsekkäisyydestä puhdasta mieltä. Olen isäni asunnossa nähnyt illallispöydässä seuran, jossa oli kaksi miekkailun, kolme kielten opettajaa, puutarhuri ja kielenkääntäjä, jotka pitivät kättään takkinsa reijän peitteenä. Vaan nämät kahdeksan miestä olivat Ranskan korkeinta aatelia, jotka olisivat voineet saada mitä hyvänsä, jos vain olisivat suostuneet unehuttamaan menneisyyden ja tyytyneet uuteen hallitusmuotoon. Vaan vaatimatonta ja, mikä surullisempaa, kelvotonta monarkkia Hartwellissa suosivat vielä hallitsijana kaikki nämä henkirikkaat Montmorencyt, Rohanit ja Choiseulit, jotka oltuaan osallisia hänen suuruuteensa, olivat järkähtämättömiä jakamaan hänen kanssaan onnettomuuden päivätkin. Maanpakolaisen monarkin mustan huoneen koristuksena oli arvokkaampaa kuin gobelinit ja sèvreeporaliinit. Sen kuilun yli, joka erottaa minun vanhuuteni heidän vanhuudestaan, näen vielä nuo huonosti puetut, arvokkaat miehet, ja minä paljastan pääni jalosukuisten jaloimman joukon edessä, mitä koskaan historia voi esiin tuoda.

Jos olisin näyttäytynyt rantakaupungissa ennen kuin olin tavannut enoni tai saanut tietää, oliko paluuni hyväksytty, olisin ehdottomasti joutunut santarmien käsiin, jotka aina pitivät vahtia Englannista tulleista. Yleensä minusta tuntui olevan parasta mennä maalle päin toivossa, että tapaan jonkun tyhjän vajan tai muun ulkohuoneen, jossa voin olla huoleti yötä. Sitten samalla voin miettiä, millä tavoin on parasta esiintyä enoni edessä.

Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, ja merellä päin oli niin mustaa, jotta en muuta nähnyt kuin aina jonkun aallon harjalla valkoisen vaahdon. Laivasta, jolla olin tullut Doverista, en nähnyt haamuakaan. Maalla päin näytti olevan rivi mataloita kumpuja, vaan kun tulin lähemmäksi, niin huomasin, että ne tässä valossa olivat näyttäneet liian suurilta, ja että ne olivat ainoastaan hiekkasärkkiä, joilla kasvoi siellä täällä karhunmarjapensaita. Näiden yli kulin mytty selässä, kahlaten syvälle upottavaa hiedikkoa ja hypin särkkäin yli, vaan minä unhotin märät vaatteeni ja turtuneet käteni muistellessani, mitä esi-isäni olivat saaneet kärsiä. Minua huvitti ajatus, että voi tulla päivä, jolloin minun jälkeläiseni virkistävät voimiaan muistamalla, mitä nyt minulle tapahtui, sillä korkeasukuisissa perheissä yksilö aina asettuu suvun mukaan.

Näytti siltä kuin en koskaan pääsisi hiekkasärkkäin yli, vaan kun vihdoinkin olin niistä päässyt erilleni, niin toivoin, että taas olisin ollut niiden keskellä, sillä meri tekee tänne lahden rantaäyrään taakse, ja pakoveden aikana muodostaa laajan, aution suon, joka päiväseen aikaankin lienee hyvin synkkä taulu, vaan tällaisena yönä varsinkin se oli kamalaa erämaata. Alussa maa oli ainoastaan pehmyttä ja liukasta, niin että jalkani luiskahtelivat käydessäni, mutta pian liejua oli nilkkaa myöten ja puoliväliin polvea, niin että porskui joka askeleelle. Olisin mielelläni tahtonut päästä siitä, vaikka takaisin hiekkasärkille, vaan kulkiessani olin hairahtunut ilmansuunnista, ja ilma oli niin täynnä myrskyn tohinaa, että luulin meren olevan joka puolella. Olin kuullut puhuttavan, että voi tiensä suunnata tähtien mukaan, vaan siihen en ollut rauhallisessa elämässäni Englannissa tottunut, ja jos olisinkin osannut, niin tuskinpa tätä keinoa olisin voinut käyttää hyväkseni, sillä ne aniharvat tähdet, jotka olivat näkyvissä, pilkistivät vain esiin sieltä täältä pilvien raoista. Minä siis kuljin eteenpäin, märkänä ja väsyneenä, luottaen onneeni, vaan aina vain syvemmälle vajoten tässä onnettomassa suossa, kunnes aloin uskoa, että ensimmäinen yöni Ranskassa on myöskin viimeiseni, ja että viimeisen de Lavalin kohtalona oli sortua nälkään ja kylmään tälle kurjalle suolle.

Minä lienen kulkenut jo monet englannin peninkulmat, milloin kahlaten syvemmällä, milloin upoten vähän matalampaan, vaan ei nimeksikään koskaan kuivalle sattuen, kun pimeässä huomasin jotakin, mikä minua vielä enemmän alkoi huolestuttaa. Oli kummallinen ryhmä jonkunlaisia valkoisia kasveja, luultavasti niittyvillaa, joka yhtäkkiä alkoi kuumottaa vastaani pimeässä. Joku tuntikausi sitten olin mennyt samallaisen nelikulmaisen valkokasviryhmän sivu, niin että minua alkoi epäilyttää, että kuljen kehää. Päästäkseni varmaksi, riipasin tulta, ja siinähän oli kuin olikin omat jälkeni hyvin selvästi painuneet ruskeaan liejuun. Minä kauhistuneena nostin silmäni taivaalle, ja siellä nyt ensi kerran näin jotain, joka oli johtava minua tästä sekasorrosta.

Kiitävien pilvien raosta sattui pilkistämään kuu. Siitä yksinään ei minulla olisi ollut suurta apua johdatuksekseni, vaan sen valkopintaa vasten näkyi pitkä-terävä V, joka kiiti sen yli kuin varreton nuoli. Siinä lenti parvi villisorsia ja ne lensivät samaan suuntaan kuin minäkin siinä seisoin. Minä olin Kentissä huomannut, että kaikki nämät linnut lentävät maalle päin myrskyn tullessa, ja sen vuoksi olin varma, että minun oli mentävä siihen suuntaan päästäkseni idemmäksi merestä. Minä sen vuoksi kulin edelleen koettaen pitää suoraa suuntaa, ja harppaan pitkin askelin, kunnes vihdoinkin puolen tuntia kulettuani vaivaini palkaksi näin pienen tulen tuipottavan pimeän läpi, aivan kuin se olisi tullut jostakin talonpoikaistuvasta. Miten sanomattomasti tämä pieni kultainen piste lämmitti ja valaisi minun sydäntäni. Se merkitsi ruokaa ja lepoa ja koko elämän. Minä kahlasin liejua että porskui, niin kiireellä kuin väsyneet jalkani suinkin kantoivat. Minä olin liian väsynyt ja liian viluissani hylätäkseni tällaisen yösijan ja minä olin varma, että kalastaja tai talonpoika oli taipuisa kultarahan edestä ummistamaan silmänsä, jos minun näössäni tai esiintymisessäni olisikin jotakin epäilyttävää.

Kun tulin lähemmäs, niin minua alkoi hämmästyttää, että olikohan täällä asukasta ollenkaan, sillä lieju kävi yhä pahemmaksi, ja kun kuu pilkisti, niin sen valossa näin veden kimaltelevan matalan mustan majan ympärillä. Minä nyt näin, että tuli paistoi pienestä nelikulmaisesta akkunasta. Kun minä tulin majan lähelle, niin tuli yhtäkkiä sammui ja keltaisten akkunakehysten keskeltä näkyi kasvojen musta, pyöreä haamu. Kasvot näkyivät vielä toisenkin kerran siihen kun minä tulin tuvalle, ja tuossa varovaisessa tavassa, jolla olento katseli ja katosi sekä taas ilmestyi uudelleen katselemaan, oli jotakin, joka oli omiaan minussa herättämään hämmästystä ja levottomuutta.

Tämän miehen liikkeet olivat niin varovat ja hänen tähystyspaikkansa niin kummallinen, että minä, niin huutavassa hädässä kuin olinkin, päätin ensin vähän tarkemmin tarkastella ennen kuin käyn hänen kattonsa alle suojaa pyytämään. Ja kun tultuani lähemmäs huomasin, että erinomaista suojaa en voinutkaan täältä saada, sillä valo tonki useammasta kohdin majan seinäin raoista ja koko hökkeli oli kurjimmassa hajoamistilassa. Minä seisoin jonkun aikaa siinä liikkumatta ja ajattelin, että ehkä itse suokin on taatumpi pakopaikka kuin tämä tullivarkaanpesä, sillä se tämä yksinäinen mökki kuitenkin lienee. Kuu taas oli mennyt pilveen, ja oli niin pilkkoisen pimeä, että luulin voivani tarkastaa lähempää joutumatta huomatuksi. Minä kulin varpaillani majan akkunan luo ja tirkistin sisään.

Siitä, mitä näin tyynnyin isosti. Vanhan-aikaisessa maalaistakassa loimusi nuotio, ja sen ääressä istui tavattoman kaunis nuori mies, joka luki paksua kirjaa. Hänellä oli pitkulaiset olivinväriset kasvot, pitkä musta tukka palmikolla, ja koko hänen olennossaan oli jotakin runoilijan tai taiteilijan tapaista. Tämä kaunis muoto ja kellertävä tuli oli nälkäiselle, viluiselle matkailijalle varsin elähyttävää. Minä seisoin ja katselin häntä vähän aikaa, ja huomasin, että hänen paksuhko vähän ulkoneva alahuulensa liikkui yhtämittaa, aivan kuin hän olisi hiljaa kertonut, mitä hän luki. Yhtäkkiä hän pani kirjan käsistään pöydälle ja tuli akkunan luo. Kun hän oli huomannut minun haamuni pimeässä, niin hän teki liikkeen kädellään aivan kuin toivottaen tervetulleeksi. Heti sen jälkeen aukeni ovi ja majan edessä seisoi soreavartaloinen nuorukainen, jonka takin liepeet hulmusivat tuulessa.

”Rakkaat ystävät”, huusi hän ja tuijotti käsi silmäin suojana. ”En enään odottanutkaan teitä, luulin, että te ette tulekaan enään. Kaksi tuntia olen teitä odottanut.”

Vastaukseksi astuin hänen eteensä, niin että valo tuli kasvoilleni.

”Minä pelkään, hyvä herra, että...” sanoin.

Vaan en saanut puhutuksi loppuun asti. Hän räpsäytti molemmin käsin vasten kasvojani, niin kuin vihanen kissa, juoksi takaisin majaan ja paiskasi oven kiinni nenäni edessä.

Nopeat liikkeensä ja vihainen käytöksensä olivat niin ristiriidassa hänen muotonsa kanssa, että minä seisoin siinä aivan hämilläni. Vaan siinä seistessäni oven edessä näin jotain, joka sai minut vielä enemmän hämilleni.

Olen jo sanonut, että maja oli aivan luhistumaisillaan. Seinät olivat niin hatarat, että joka paikasta kiilui valo sisältä, ja ovessa saranain puolella oli suuri rako, josta näin seisontapaikaltani majan perälle saakka, jossa nuotio paloi. Minä nyt näin miehen seisovan nuotion edessä ja pistävän vikkelästi molemmat kätensä poveen, ja sitten hän yhdellä hyppäyksellä katosi takkaan, niin että näin ainoastaan hänen mustat kenkänsä, kun hän seisoi muutamalla pengermällä seinän vierustalla. Yhtäkkiä hän taas oli alhaalla ja oven luona.

”Ken olette?” Ja hänen äänensä minusta tuntui vapisevan mielenliikutuksesta.

”Olen eksynyt matkailija.”

”Ei tämä paikka houkuttele teitä jäämään tänne.”

”Minä olen uuvuksissa, jonka vuoksi ette voine kieltää minulta suojaa. Olen monet tunnit harhaillut suolla.”

”Näittekö ketään siellä?” kysyi hän kiihkoisesti.

”En.”

”Vetäytykää vähän syrjään oven edestä. Tämä on autio paikka, ja ajat ovat rauhattomat, täytyy olla varovainen.”

Minä peräysin muutamia askeleita ja hän avasi ovea sen verran, että päänsä mahtui raosta. Sanaa sanomatta hän katseli minua pitkän aikaa tutkivasti.

”Mikä on nimenne?”

”Louis Laval”, sanoin arvellen, että nimeni tässä vaatimattomassa muodossa ei kuulustaisi niin vaaralliselta.

”Minnekä aijotte?”

”Haen vain suojaa.”

”Oletteko Englannista?”

”Olen rannikolta.”

Hän pudisti päätään pitkäveteisesti aivan kuin sillä osottaakseen, miten vähän vastaukseni tyydyttivät.

”Ette voi saada suojaa täällä”, sanoi hän.

”Mutta...”

”Aivan mahdotonta.”

”Neuvokaa sitten minulle, mitä tietä pääsen suolta.”

”Helppo on päästäksenne. Kun menette vain muutaman sata askelta tuohon suuntaan, niin näette tulen kylästä. Te jo olette melkein suolta poissa.”

Hän tuli pari askelta ja näytti minulle tietä ja kääntyi sitten takaisin. Olin jo kulkenut muutamia askeleita, kun hän yhtäkkiä huusi minulle:

”Tulkaa tänne, herra Laval, en voi sittenkään laskea teitä menemään tällaisena myrsky-yönä. Kun saatte lämmitellä nuotiolla ja sitten lasillinen konjakkia, niin se vahvistaa teitä matkallenne.”

Käsitätte hyvin, että minä halulla seurasin hänen kutsuaan.

”Olen hyvin kiitollinen, hyvä herra”, sanoin.

Ja minä menin hänen mukanansa majaan.