Döbeln Juuttaassa.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg
Suomentanut A. Oksanen.


Provasti lausui: »Döbeln lohdutusta
Ei huoli; jos nyt kuolee, hukkunee.
Mä nuhtelen, taritsen johdatusta,
Ja hän on ääneti ja kuuntelee;
Mut äkkiä kavahtaa istuillensa:
»Vie pappi pois,» hän huutaa rengillensä,
»Hänt’ elä laske tänne konsanaan!»
Sopiikos näin puhua kuolevaisen?
Vaan itse käyköön koston koskevaisen,
Mä tein, niin voin, mi kuului virkahan.»
Näin lausui pöydässänsä pulskeassa
Pyhä Provasti huoaten, ja löi
Rintaansa myös, ja leikkasi samassa
Palasen vielä paistia ja söi.
Mut Döbeln taudin tuskissa kovissa
Nyt heittelihen, silmänsä tulissa,
Ja rinta kuohui, kasvo olj kuummennut.
Väki hänen olj pohjaan päin paenna,
Ei kahteen päivään ensinkään levännä,
Hän itse Joensuuhun joutunut.
Verensä liekkisi, mut mielessänsä
Tuli se poltti kahta tuimempi;
Levottomuus syvempi silmästänsä,
Kuin paljas taudin hohde, säihkysi.
Hetket hitaat lukien hän odotti,
Ja kuunteli ja päätänsä kohotti,
Ovea kohden luoden silmänsä.
Ov’ aukesi, varoen pitkin siltaa
Kenraalin luo käy nuorukainen hiljaa.
Ja Döbeln virkkoi vierahallensa:
»Taiaksi, tohtori, ma turhaks’ oisin
Taitonne tuominnut hyvin toteen,
Jos luulemaan ei ois mun saanut toisin
Rikottu otsain ja veli Bjerkén.
Mit’ ootte käskenyt, mitäpä kiellyt,
Totellut oon sentähden, kaikki niellyt,
Kuin lapsi, rohtonne ja jauhonne.
Ne taidolla tosin te laittelette,
Vaan niitä syömään jos mun vanginnette,
Niin viekää poies lääkityksenne.»
»Mun täytyy päästä vaikka Tuonelasta,
En jouda nyt enää sairastamaan,
Tykin jylyn jo kuulen Juuttahasta,
Siell’ onni Suomalaisten ratkaistaan.
Mun täytyy päästä miesteni sekahan,
Sill’ Adlercreutzi muuten vangitahan,
Kuin käypi sitten, Suomi, rientosi?
Ei, rohdot mulle antakaa väkevät,
Kut huomenna pahemmaksi tekevät,
Mut saavat mun tänään jaloilleni!»
Ei mieluist’ oo se lause lääkärille;
Vaan kumminkin näkönsä selkeni,
Hän loi kätensä rohto-pöytäselle
Ja rohto-pullot maahan pyyhkäsi:
»Nyt, kenraali, on esteheni poissa!»
Pune punastui Döbelin kasvoissa,
Ylös hän hyppäis voimatonnakin:
»No kiitos, kunnia nyt, ystäväni,
Hyvästi arvasitte mielalani,
Te ootte mies, jos mies oon itsekin.»
Juuttaass’ olj ampuminen vaienunna
Ja kuolo kunnon saaliin korjannut,
Ja Suomen joukon voima rauennunna,
Se olj hajallansa ja heikonnut;
Vihollinen paennut ei, peräytyi,
Luo Kosatskovskin uudestaan keräytyi,
Ja uutta uhkasi ryminätä.
Samoin kuin pilvi pitkäisen, kun siirtyy
Rannalle taivallan ja siihen piirtyy
Uutt’ uhkaa tulta ja jylinätä.
Ken voi nyt meidän miestä kiihoitella,
Ken harvat joukot tappeluhiin vei?
Uroutta, tuimaa intoa tapella
Olj kyllä, vaan järestäjätä ei.
Se mies, jok’ oli turvamme, tukemme,
Jok’ olj lujimmatkin vihollisemme
Pakoon osannut aina painaltaa,
Muk’ ei nyt saanut miestensä keralla
Viimeistä kertaa kuolon kankahalla
Kovan osamme kanssa taistella.
Se muistetaan, sinä et ollut poissa,
Uros uroista, Ecki kuitenkaan,
Sä, jonka kuulu muiston on kodoissa,
Mut jonk’ osattomuutt’ ain’ itketään!
Vaan sä ja kaikki muut uroot tapella
Paremmin taisitte kuin taivutella;
Sen taisi vaan tää sairas yksinään,
Varoissanne, mut vaiti te olitte,
Grönhagen, Kothen, Schantz, ja arvelitte,
Mut Konow vaan kiroili miehiään.
Vaan hiljaa, kuulkaa! Tuolla hurratahan,
Ja ratsasmies tulee. Ken mies se on?
Se huuto on! Mitäs nyt riemuitahan,
Ja mistä käy se hurra ponneton?
Ja hurraa, hurraa kaikuu kaikki vaarat,
Se ääni paisuu, täyttää kaikki haarat,
Ja viimein laskeutuvi laaksohon.
Hän tullut on, on joukkonsa seassa,
Se pieni mies, joll’ on side otsassa,
Kenraali kiivas, uljas, vilpitön.
Hän ääntäsee, ja kaikki vaikenevat,
Hän katsahtaa, ja miehet kaikonneet
Riviin taas itsensä asettelevat,
Ja komppaniiat on kokoutuneet.
Tiheessä miestä välkkävi aseissa,
Ja joukko kurja, musta, riepaleissa,
On taas järestynyt ja hirmuinen;
Se kaatua ei aio, ei tapata,
Se arvelee jo päällenkin karata,
Kun uusi into temmannut on sen.
Nyt nähtiin Döbeln pitkin ratsastavan
Asettuneen väkensä rintoa,
Sen silmä tuntui tarkoin katsastavan
Joka ukon kykyä, intoa.
Sen kyllä Suomalainen, Ruotsalainen
Älysi, että tuuma oudonlainen
Hänen nyt liikutteli luontoaan.
Hän lauhempi olj kuitenkin kuin ennen,
Ja suu myhähti, kuin hän keksi kennen
Jylseitä, arpipäitä tuttujaan.
Juur niitä oli harmaapää Pistuoli,
Kapraali ensi komppaniiassa.
Jalassa toisess’ oli kenkää puoli,
Ja toinen paistoi aivan paljasna.
Lähettyänsä Döbeln seisahtavi
Ja tuimin silmin mieheen katsahtavi,
Hän hämmästyy ja ompi ensin vait.
»Olithan», lausui viimein hän sanoen,
»Lapuan leikissä ja Kauhajoen,
Tämänkö palkan voitostasi sait?»
»Herr kenraali,» niin lausui vastaan ukko,
»Täss’ antamanne pyssy vielä on.
Sen piippu on eheä, ja sen lukko
Lyö tulta vielä. Siinä kyllä on.
Puvustani minu’ ei soihmattane,
Kun ei pukua mieheks’ arvattane;
Ei vaate miestä paljon eistytä.
Olj kengässä tai ei, luku’ ei tuosta,
Kun saapi seisoa, ei täydy juosta,
Niin jalka seisovi myös kengättä?»
Ja Döbeln ääneti ukon edessä
Kohotti lakkiaan tähän sanaan.
Hän läksi nyt luo Brakelin; väessä
Luutnantin seisoi rumpali Platan.
Hän olj jo ollut Armfeltin parissa;
Palikat vanhukselt’ enää tahissa
Ei nousseet, löihän mieli-määrittäin,
Ja virvelistä nyt hän viisi tiesi
Mut tappelussa aina löi kuin miesi.
Hänelle lausuvi kenraali näin:
»Etk’ oo jo rumpuhusi kyllästynyt,
Eik’ ole nuorempaa nyt lyömähän?
Täss’ oot sa kaiken päivää köykistynyt,
Et rumpua nyt saa jysähtämään.»
Ukost’ ei mieluinen se lause ollut:
»Tosin olen ma vanhaksi jo tullut,
Mut vielä toimitan totutun työn;
Kaks’ on minulla vielä kättä jäykkää,
Kun huudatte kuin Armfelt: päälle käykää!
Mä harvaiseen, mut hartahasti lyön.»
Lapuan sankar silloin kättä antoi
Armfeltin aikuiselle miehelle.
Hepo hänen joelle tästä kantoi,
Vei Gyllenbögelin luo, rannalle.
Niin vasta maalt’ otettu nuorukainen
Siin’ istui, kasvo kalvaa, vaaleainen;
Kenraali keksi sen ja kiljasi:
»Ken oot sa, pöllö, ja mikä hätänä,
Kun kasvosi on aivan vaaleana,
Sä kuoloako kartat, pelkuri?»
Eteen kenraalin astui nuorukainen,
Avasi nukkavierun nuttunsa,
Povesta paistoi haava nyt punainen,
Ja hurme huppelehti haavasta.
»Tuon sain ma taannoisessa tappelussa
Ja tukkia en malttanut melussa,
Se vuosi kasvon kalvakaksi näin.
Mut viel’ on mulla voimaa voittamahan,
Jos kerran käymme vielä koittamahan;
Mä toinnuin uudestaan, kuin teidän näin.»
Vesi herahti silmään Döbelille:
»Niin käykäämme, väkeni verraton,
Vihollistemme kanssa miekkaisille!
Tää päiv’ ihana, päivä voiton on.
Upsierit, joukkojanne johtakaate,
Ja kaikin puolin päälle leikatkaate,
Jo saalihimme seisoo valmisna.
Se turhaa oisi vielä nyt epäillä,
Ett’ ei saa voittoa uroilla näillä,
Nää voisi maailmankin vallata.»
Ja silloin pitkin linjaa riemu raikui:
»Nyt käykää päälle, lyökää, nylkekää!»
Pistuolin ääni kauheasti kaikui,
Platan se rumpuansa jyskyttää,
Ja poika, joll’ on reikä rinnassansa,
Lujasti astuu hänkin toisten kanssa,
Ja Döbeln miekka käissä ensinnä.
Ja päivä-kult’ olj vielä taivahalla
Kuin Venäläinen jo olj pakosalla
Ja Adlercreutzin tie avattuna.
Ja sotajoukot pois olj poikennehet
Tienoihin toisiin tuimin kuoloineen.
Kedolla, joll’ olivat pauhannehet,
On illan suussa miesi itsekseen.
Oronsa puussa kiini on lähellä,
Hän seisoo maalla, jonka on verellä
Viha nyt peittänyt ja kuolleilla.
Ja tuuli kaukaa voitto-huudon tuopi,
Se miesi silmänsä ylöspäin luopi,
Ja lause silloin käy sen huulilta:
»Työ tehty on, mä pääsen voittajaksi,
Mut toinenkin on vielä tehtävä.
Minua mainitaan epäilijäksi,
Epäillenpä totuus etsittävä;
Kuhunpa kumminkin ajun’ osasi,
Sinua etsi se ja sun tapasi,
Sä, jonka tahdon jälkeen kaikki käy;
Sinullenpa nyt kiitokseni annan
Ja tässä kuolon kankahalla kannan,
Joss’ ei se kellenkänä muille näy.»
»Sä synnyin-maani mulle annoit jälle,
Vaikk’ olj jo sammumassa toivoni;
Sä kaikki näät, niin tutki, jos syvälle
Mä arvata sen voinen lahjasi!
Jumalataan voip’ orja kumarrella,
Mä kerjätä en voi, en imarrella,
En etsi armoa, en palkkoa.
Ilolla tahdon vaan eteesi tulla,
Ja kaiken, mik’ on riemua minulla
Sydämmessäin, sinulle ilmoittaa.»
»Sä mulle annoit innon kiihoitella
Vihollisemme päälle joukkoni;
Mä vasta vierin sairas-vuotehella,
Mit’ ois omani voinut voimani?
Vaan voitto meidän on, ja tie sulettu
Nyt Suomalaisten taas on puhdistettu,
Ja toivo uus, sytyttämäni mun.
Mut sä, sä yksinäis meidän pelastit,
Sä Luojani, kuin meihin päin katsastit,
Sä voiton annoit, kunnia on sun.»
Näin lausui mies, sen ääni vaikenevi,
Hän silmänsä alas nyt maahan loi.
Ja päivä maillensa jo poikkenevi,
Yö kuoleman kedolle peiton toi.
Ken, kallis kansa, nähdä voi osaasi,
Iloko vaiko huoli on majaasi
Ajassa vastaisess’ asettuva?
Vaan kuink’ iloinnet, kuinpa surret silloin,
Paraina päivinäis sen päivän, milloin
Sai voiton Döbeln, ollut muistava.

Jälkimaine. »Malttaa köyhä keittää, ei jäähdyttää,» on sanalasku, jota meidänkin maan kirjan-tekijät ja -kääntäjät seuraavat teostensa kohdassa, hyvin kyllä tietäen, ett’ ei tyhjä säästäen parane. Ruomalainen Horaatsio, jolle edellinen suomalainen sanalasku ei ollut tuttu, ajatteli toisin ja neuvoi runoteoksia säästämään vähintäsäkin yhdeksän vuotta, päättäen runon salvan takana paranevan samoin kuin viinan. Puolen tätä parannus-aikaa on tämä suomennokseni täyttänyt, sillä se syntyi v. 1852 ja luettiin ensi kerran muiden kuulla Savo-Karjalaisten erojaisjuhlassa myöhä syksyllä mainittuna vuonna. Parannut se ei kuitenkaan paljon ole tällä ajalla, niinkuin ne tuttavani, jotka siitä silloin ottivat kopiot, ovat näkevät, jos viihtivät kopioitansa tämän painetun kanssa verrata. Enkä luule että se paljon paraneisi, jos sitä vielä toisetkin neljä vuotta piilossani piteleisin. Usiampien kehoituksesta lasken sen siis maailmaan, vaikka hyvin näen ne vaillinaisuudet, joita välttämään minussa ei ollut miestä, sillä toiselta puolen tiedän, että Suomen kielen tunteva siitä paikka paikoin kumminkin on löytävä nautintoa. Parin nimen toisiksi muuttamisen ja myös koko yrityksenkin pyydän alkuperäisen runon jalon tekijän anteeksi antemaan.


Lähde: Suomi: tidskrift i fosterländska ämnen. 1856. Finska Litteratur-Sällskapets förlag, Helsingfors.