Ero sivun ”Kuoleva lapsi” versioiden välillä
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa Merkkaus: sotkemista tai häiriköintiä |
p Käyttäjän 91.155.141.210 (keskustelu) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän Pxos tekemään versioon. |
||
Rivi 1:
{{Otsikko
|edellinen=
|seuraava=
|otsikko=Kuoleva lapsi
|alaotsikko=
|tekijä=Minna Canth
|huomiot=
}}
Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Taivaan korkeassa kummussa loisti kuu ja tiheässä kimaltelivat tähdet tummansinisellä pohjalla. Maassa alhaalla hohti lumi helisevässä valossa niin pitkälle kuin silmä kantoi, yli laaksojen ja vuorten ja järvien jään. Mutta vakavana seisoi metsä; ylös kohosivat honkain latvat ja kuuset viheriöitsivät, vaikka taipuivatkin oksat maata kohden kylmän kinoksen painosta.
Rivi 7 ⟶ 16:
Koko perhe nukkui, yksi ainoa oli, joka ei silmiään ummistanut nyt enemmän kuin ennenkään. Kätkyessä hän makasi ja katseli taivaan tuikkivia tähtiä pienestä lähellä olevasta ikkunasta, jonka alemmat ruudut olivat osaksi päreillä paikatut, osaksi rievulla tukitut. Ylemmät ruudut olivat eheät ja niistä tähdet pilkoittivat hänelle vastaan, niin ystävällisesti ja iloisesti kuin vanhat tutut ikään. Vanhoja tuttuja ne tosin olivatkin. Sillä niin kauvas kuin muisto ulottui, hän tästä samasta ikkunasta kirkkaina öinä oli niitä katsellut. Jonkunmoista sanatonta keskustelua heidän välillään aina syntyi; vaivat silloin unohtuivat ja ikävä mieli muuttui keveäksi. Eikä tuntunut yö pitkältä, vaikka nukkuivat kaikki muut, hän yksin valvoi.
Toisia öitä oli, jolloin taivasta ei näkynyt lainkaan, eikä ilmestynyt yhtä ainoata tähteä korkeudessa. Sysimusta pimeys peitti joka kohdan sisässä ja ulkona. Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Tuvan nurkat natisivat ja seinät uhkasivat pudota alas. Kivut silloin yltyivät suuriksi, joka hetki oli täynnä tuskaa ja kuitenkin hän kauheasti pelkäsi, että huojuva tupa römähtäisi kumoon ja lopettaisi elämän heiltä kaikilta. Vähän väliä ruskahtelivat seinät, jok’ainoan kerran veret sävähtivät hänen ruumiissaan, pelko kasvoi ja vaivat kasvoivat. Hän odotti aamua ja kärsi; mutta aamu viipyi, yön kauhut olivat valloillaan ja poltteen liekit riutunutta ruumista repivät. Ympärillä kaikki nukkuivat sikeätä unta, hän yksin valvoi.
– Kolottaa, hän kuiskasi.
Rivi 13 ⟶ 22:
– Voi, raukkain, voi.
– Hyvä
Mutta siinä hänen silmänsä taas painuivat kiinni, hän nukkui uudelleen ja unohti surunsa sen aikaa kuin unta kesti.
Seitsemän vuotta oli pikku
Toisella vuodella ollessaan
Mutta vuosi vuodelta vieri, eikä kuolema sittenkään tullut. Kädet kuivuivat, jalat, ruumis märkäni, mutta henki pysyi yhtäkaikki.
Nyt hän huokasi vaan, raskaita ja kipeitä huokauksia, jotka tulivat sydämen pohjalta, syvältä.
– Hyvä
He olivat köyhiä. Isä vaivaloinen ja kykenemätön, toisen päivän kun oli työssä, toisen jo sairaana virui. Eikä hän muuhun juuri pystynytkään kuin puunhakkuusen metsässä. Kun vanhin poika, Aatu, joka myöskin oli vaivainen, häntä siellä auttoi, ansaitsivat he yhteensä parhaimpina päivinä kuusikymmentä penniä, mutta tavallisina vaan neljä- tai viisikymmentä. Tahvo, Aatun jälkeinen, kymmenvuotias, oli kivulias, hänkin. Huonosilmäinen ja paiseita täynnä. Ainoastaan kaksi tyttöä, Johanna ja Serafia, molemmat
Pahinta oli tuo alinomainen mieliteko, jonka tyydyttämiseen eivät varat riittäneet. Vehnäsen ja muun herkun makuun hän oli päässyt siten, että ihmiset aina väliin kävivät häntä katsomassa ja toivat silloin mukanaan milloin maitopisaran, milloin voimurun, milloin rieska- tai pullapalan. Säälistä he sen tekivät, ja hyvälle nuo maistuivat, mutta seurauksena oli, että hän oppi niitä kaipaamaan. Parempi hänelle ettei olisi tiennyt semmoisia maailmassa olevankaan.
– Kuinkahan kauan tuota vielä kestänee, sanoivat he sitten. Ei luulisi hengen tuommoisessa ruumiissa enää pysyvän.
– Viisi vuotta takaperin lääkärit jo väittivät hänen pian kuolevan, lausui
– Kun Herra hänet korjaisi, poloisen, että pääsisi vaivoistaan. – Tahtoisitko sinä mielelläsi kuolla?
– Kyllähän
– Vai niin toivoo! Parastahan tuo olisi kaikin puolin. On tämä kait teillekin kauhean suureksi rasitukseksi.
Rivi 57 ⟶ 66:
– Tässä kun saa istua päivät päätään ja katsella noita tuskia... Eikä voi auttaa, vaikka henkensä antaisi... Sitten kun vielä ovat vaivaloisia nuo toisetkin... Ja nälkä lisäksi kaikilla... Pääsisin edes hankkimaan... Mutta enhän voi jättää tätä...
Kunnioittaen kärsimystä vaikenivat vieraatkin hetken. Hiljemmällä äänellä he sitten jatkoivat vielä.
Rivi 67 ⟶ 76:
– Vaikeahan on luojan töitä tutkia. – Kuka sitäkään osaa selittää, miksi hän tuota lapsiraukkaa niin kovasti kurittaa.
– Minä aina pelkään että jos lienee meidän vanhempain syntein tähden. Olen rukoillut
– Mutta voi siinä olla toinenkin tarkoitus. Ehkä hän on asetettu meille kaikille varoitukseksi ja neuvoksi.
Rivi 75 ⟶ 84:
– Taikka jos hän saanee täällä noin kärsiä, että sitten pääsisi taivaassa sitä suurempaan iloon.
Siinä hetken vielä katseltuaan pientä
– Pahinta kaikesta, ettei voi heitä auttaa, sanoi Elviira, eräs nuori vaimo, joka asui läheisimmässä mökissä. Leivän heille annan jok’ainoasta taikinasta, mutta mitä se tuntuu semmoiseen joukkoon. Niin vajoo kuin kaivoon ja puute on yhtä suuri, antoi taikka oli antamatta.
Mutta kotiin tultua hän keitti mannaryynivelliä ja vei sitä vadillisen pikku
Oli jo sydänyö, kun
Samapa se! Mielellään nyt valvoikin, koska olivat nuo kauniit tähdet taas näkyvissä. Kuinka kirkkaasti ne tänä yönä loistivat! Tuo varsinkin, tuo, jonka hän oli omakseen nimittänyt. Kauvemmin kun katseli, se näytti juuri kuin suurenevan ja tulevan lähemmäksi. Ja muut tähdet seurasivat; ensin hitaasti, vähitellen, yksi toisensa jälkeen, mutta sitten alkoivat kilvalla kiitää alas, ja yhä uusia ja uusia sieltä lenteli, viimein niin tiheästi, ettei jaksanut katsellakaan.
Niin, se oli ihmeellinen uni. Tai jos se ei unta ollutkaan...? Jos olikin totta...? Eihän mitään vaivoja enää tuntunut? Ja mieli oli niin keveä, niin kumman keveä, ehkä pääsi hän kohoamaan ylös...? Ylös ... ylös, tähtein tasalle. Ja vielä korkeammalle...?
Hän aukaisi silmänsä jälleen. Tähdet olivat paikoillaan taas; mutta tähtein takana taivaan portit olivat selkiseljällään. Huikaisevaa valoa sieltä virtasi alas ja valon keskeltä pienet enkelit ystävällisesti hänelle vilkuttivat, kutsuivat, kiirehtivät.
Rivi 99 ⟶ 108:
– Halleluja, halleluja...!
----
– Nouskaa pian, nouskaa, nouskaa!
He seisoivat ympärillä kaikki. Hiljaa, äänettöminä.
Kädet ristissä he seisoivat.
Kirkas kuutamo loi
Viimeisen kerran rinta aleni. Hän oli lopettanut...
Mutta ylhäällä mäellä näkyi loistava risti, joka kohosi korkealle aina taivaasen saakka, tähdet tiheässä kimaltelivat tummansinisellä pohjalla ja etäisen metsän latvoilla revontulten leimut soilehtivat. Hiljainen ja kirkas oli yö...
'''Lähde:''' Canth, Minna 2004: ''[http://www.gutenberg.org/etext/12612 Lyhyitä kertomuksia]''. Ensimmäisen kerran julkaistu 1888 ''Savo-Karjala' '-lehden numeroissa 15, 16, 19, 20 ja 22.
[[Luokka:Minna Canth]]
[[Luokka:Novellit]]
|