Wikiaineisto

Ero sivun ”Vuonna 2000: Kahdeskolmatta luku” versioiden välillä

Selaa historiaa interaktiivisesti
Uudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Kahdeskolmatta luku
 
Ei muokkausyhteenvetoa
Rivi 1:
{{Otsikko
|edellinen=[[Vuonna 2000: Yhdeskolmatta luku|Yhdeskolmatta luku]]
|seuraava=[[Vuonna 2000: Kolmaskolmatta luku|Kolmaskolmatta luku]]
|otsikko=Kahdeskolmatta luku.
|alaotsikko=[[Vuonna 2000]]
|tekijä=Edward Bellamy
|huomiot=
}}
 
Olimme luvanneet kohdata naiset ravintolassa päivällisillä. Päivällisten jälkeen he poistuivat, koska heillä oli jotakin toimitettavaa. Me jäimme istumaan viinilasien ja sikarien ääreen jutellen kaikenlaisista asioista.
 
»Herra tohtori», sanoin keskustelun kestäessä, »siveelliseltä kannalta katsoen on teidän yhteiskuntajärjestelmänne sellainen, että olisin mieletön, jos en ihailisi sitä ja pitäisi sitä parempana, kuin kaikki muut tähän asti maailmassa tavatut yhteiskuntamuodot ja ennen kaikkea minun oman onnettoman vuosisatani järjestelmä. Jos tänään jälleen vaipuisin hypnoottiseen uneen, joka kestäisi yhtä kauan kuin edellinenkin, ja jos aika kuluisi taaksepäin eikä eteenpäin, joten heräisin unestani yhdeksännellätoista vuosisadalla, myöntäisi varmaan jokainen ystäväni, jolle kertoisin näkemiäni, että teidän maailmanne on järjestyksen, oikeuden ja onnen paratiisi. Mutta minun aikalaiseni olivat sangen käytännöllistä väkeä, ja ihailtuansa aikansa järjestelmänne siveellistä kauneutta ja aineellista loistoa, alkaisivat he laskea ja kysellä, mistä olette saaneet rahoja tehdäksenne jokaisen noin onnelliseksi. Sillä todellakin tarvitaan paljoa suurempaa varallisuutta, kuin kansa minun aikanani voi luoda, jos mieli hankkia jokaiselle kansalaiselle niin mukava, jopa ylellinenkin toimeentulo, mitä kaikkialla näkee. Voisin tosin nyt jo kertoa ystävilleni jotenkin tarkkaan kaikki muut järjestelmänne puolet, mutta en kykenisi vastaamaan tätä kysymystä. Silloin he sanoisivat, että olen nähnyt unta, eivätkä enää uskoisi minua, sillä he olivat erinomaisia laskijoita. Tiedän, että jos Yhdysvaltojen koko vuositulot olisi minun aikanani jaettu tasan kaikkien sen asukasten kesken, olisi kukin saanut ainoastaan kolmen tai neljänsadan dollarin vaiheille, siis juuri sen verran, että se olisi riittänyt välttämättömiin elämäntarpeisiin, mutta ainoastaan aniharvoihin tai tuskin mihinkään mukavuuksiin. Miten on mahdollista, että teillä on niin paljoa suurempi varallisuus käytettävänä?»
 
»Kysymys on sangen tärkeä ja oikeutettu, herra West», vastasi tohtori Leete, »enkä moittisi ystäviänne, vaikka he pitäisivätkin kertomustanne haaveiluna, ellette voisi kysymyksenalaisessa tapauksessa tyydyttävästi vastata heidän tiedusteluihinsa. Kysymys on kuitenkin niin laaja ja monipuolinen, etten minäkään voi siihen täydellisesti vastata ilman pitkiä selityksiä, jotka veisivät paljon aikaa. Muutamista kirjastossani olevista tilastollisista julkaisuista, jotka teille näytän, saatte tarkat tiedot tämän yhteydessä olevista seikoista. Mutta olisihan todella vahinko, jos teidän täytyisi mainitsemassanne tapauksessa jäädä sanattomaksi vanhojen ystävienne edessä, kun minä voin lyhyidenkin yleisten selitysten avulla johtaa teidät oikeille jäljille tässä asiassa.
 
Aluksi mainitsen muutamia pienempiä teidän aikakautenne menoeriä, jotka me voimme säästää. Meillä ei ole valtion, kunnan eikä kaupunkien velkoja, joiden korkoja täytyisi maksaa. Meillä ei ole, kuten jo olen sanonut, armeijaa eikä laivastoa, siis ei niistä johtuvia menojakaan. Meillä ei ole veroja eikä siis myöskään koko sitä suurta virkamiesjoukkoa, joka tarvittiin niitä määräämään ja kokoamaan. Tuomareita, poliiseja ja vanginvartioita oli teidän aikakaudellanne yksin Massachusettin valtiossa paljoa enemmän, kuin nyt koko Yhdysvalloissa. Meillä ei ole enää kuten teillä kokonaista rikoksentekijäin luokkaa kuluttamassa yhteiskunnan varallisuutta. Niiden henkilöiden luku, jotka ovat ruumiillisten vammojen tähden enemmän tai vähemmän kykenemättömät toimimaan tuotannon palveluksessa, kuten sairaat, heikot ja vaivaiset, oli teidän aikakaudellanne niin suuri, että he olivat raskaana taakkana työkykyisten hartioilla, mutta nyt, kun kaikki elävät terveellisissä ja mukavissa oloissa, on heitä ainoastaan peräti pieni prosentti, joka supistuu supistumistaan polvi polvelta.
 
Paljon olemme säästäneet myöskin sen kautta, että olemme poistaneet rahat ja siis myöskin tuhannet raha-asiain yhteydessä olevat toimet, jotka riistivät summattoman joukon ihmisiä hyödyllisestä työstä. On myöskin otettava huomioon, että teidän aikakautenne rikasten persoonallinen ylellisyys ja loisto on kadonnut – seikka, jonka merkitystä tosin voidaan liiotellakkin. Edelleen on muistettava, ettei enää ole rikkaita eikä köyhiä laiskureita – ei ainoatakaan kuhnuria.
 
Entisaikojen köyhyyteen vaikutti sen lisäksi sangen tuntuvasti summaton työn ja aineiden tuhlaus, joka johtui siitä, että kukin laittoi ruuan ja toimitti pesemisen sekä lukemattomat muut pienet tehtävät kotonansa. Nyt ne ovat yhteistöitä.
 
Mutta enemmän kuin missään näistä, vieläpä enemmän kuin kaikissa yhteensä, säästämme tavarain jaossa. Kaikenlaiset kauppiaat, tukku- ja vähittäinmyyjät, välittäjät, asioitsijat, kauppamatkustajat ja lukemattomat muut sellaiset henkilöt tuhlasivat teidän aikakaudellanne tavattomasti työvoimaa tavarain tarpeettomaan käyttelemiseen ja käsittelemiseen. Jakamiseen tarvitaan nyt tuskin kymmenes osa entisestä väestöstä. Työvoimaa ei mene hukkaan vähintäkään, ei ainoakaan pyörä liiku turhaan. Tunnette jo pääpiirteissään, miten tavarain jako toimitetaan. Tilastotieteilijämme ovat osottaneet, että jakamistoimeen tarvitaan nyt kahdeksaskymmenes osa työvoimasta. Teidän aikakaudellanne se vaati palvelukseensa kansan kahdeksannen osan, joka siis riistettiin pois varsinaisen tuotannon aloilta».
 
»Alanpa jo käsittää, mistä varallisuutenne johtuu», sanoin minä.
 
»Suokaa anteeksi», vastasi tohtori Leete, »ette te vielä tiedä sitä. Säästöt, joista olen maininnut, voisivat ehkä tehdä äsken mainitsemanne kolmen tai neljänsadan dollarin suuruisen jokaiselle lankeavan vuosivoiton osan puolta suuremmaksi, jos otetaan lukuun kaikki niiden kautta saavutettu työn ja aineiden säästö. Mutta nämä menoerät ansaitsevat tuskin mainitsemista sen rajattoman tuhlauksen rinnalla, mikä välttämättömästi johtui siitä, että koko kansan tuotanto oli teidän aikananne yksityisten käsissä. Niin kauan kuin tämä järjestelmä oli vallalla, eivät aikalaisenne voineet vapautua köyhyydestä ja kurjuudesta, vaikka olisivat kuinka koettaneet säästää kulutuksen alalla, ja vaikka olisi keksitty kuinka tehokkaita tuotantoa lisääviä koneita.
 
Tuskinpa voitaisiin laatia toista järjestelmää, joka tuhlaisi työvoimia yhtä suuressa määrässä, kuin teidän aikananne tuhlattiin. Ihmishengen kunniaksi on kuitenkin mainittava, että teidän järjestelmäänne ei ole koskaan keksitty, se on vain perintö raakalaisuuden ajoilta, jolloin yhteiskuntajärjestelmän puute teki kaiken yhteistoiminnan mahdottomaksi».
 
»Myönnän kyllä, että tuotantojärjestelmämme oli siveellisessä suhteessa sangen huono», sanoin minä, »mutta ellemme ota lukuun sen siveellistä puolta, oli se mielestämme erinomainen kone synnyttämään varallisuutta».
 
»Kuten jo sanoin», vastasi tohtori Leete, »on kysymys niin laaja, että emme voi sitä nyt perusteellisesti käsitellä, mutta jos haluatte kuulla muutamia tärkeimpiä väitöksiä, mitä meillä nykyajan miehillä on teidän teollisuusjärjestelmäänne vastaan, kun vertaamme sitä meidän järjestelmäämme, niin mainitsen lyhyesti eräitä niistä.
 
Tappiot, mitkä johtuvat siitä, että teollisuuden johto on jätetty yksilöitten käsiin, jotka eivät ole missään suhteessa vastuunalaisia ja toimivat ilman vähintäkään yhtenäisyyttä, ovat pääasiassa neljää laatua. Ensiksikin onnistumattomain liikeyritysten synnyttämä tuhlaus, toiseksi kilpailusta ja samalla alalla toimivain keskinäisestä vihamielisyydestä joutuvat vahingot, kolmanneksi aina uudistuvan liikatuotannon, taloudellisten ahdinkoaikojen ja niistä aiheutuvain tuotannonhäiriöiden synnyttämät tappiot, ja neljänneksi käyttämättä jääneen pääoman ja työvoimain kautta syntyvä tuhlaus. Jokainen näistä neljästä epäkohdasta voisi yksinäänkin tehdä kansan köyhäksi, vaikka kolme niistä olisikin poistettu.
 
Tarkastakaamme ensiksikin onnistumattomain liikeyritysten synnyttämiä tappioita. Kun tuotanto ja kulutus oli teidän aikananne aivan järjestämätön ja summittainen, ei voitu mitenkään pitää silmällä, kuinka paljon jotakin tuotetta tarvittiin ja kuinka paljon sitä valmistettiin. Sentähden oli jokaisen yksityiskapitalistin liikeyritys aina jossakin määrässä epävarmaa, uskallettua kokeilua. Kun ei hän mitenkään voinut saada tarkkoja tietoja alaansa kuuluvain tavarain tuotannosta ja kulutuksesta, kuten meidän hallituksellamme on käytettävinä, ei hän koskaan tarkkaan tuntenut yleisön tarpeita eikä myöskään niitä toimenpiteitä, mihin muut kapitalistit jo olivat ryhtyneet tyydyttääksensä niitä. Kun otamme tämän huomioon, ei meitä kummastuta kuullessamme, että jokaisessa liikeyrityksessä oli paljoa suurempi mahdollisuus joutua häviöön kuin voittaa. Tavallistahan olikin, että henkilöt, jotka vihdoin onnistuivat, olivat monta kertaa yrittäneet turhaan. Suutari, joka turmelee neljän tai viiden jalkineparin tarpeet ennenkuin saa yhdet valmiiksi, on jokseenkin samassa asemassa kuin teidän aikalaisenne olivat yksityisliiketten vallitessa ellemme ota lukuun hukkaan mennyttä työaikaa. Yhtä ainoaa onnistunutta liikeyritystä vastasi tavallisesti neljä tai viisi epäonnistunutta.
 
Kilpailu oli toinen suuri tuhlauksen ja tappion lähde. Teollisuusala oli kuin taistelutanner, mikä käsitti koko maailman. Toistensa kanssa kamppaillessa tuhlattiin työvoimia niin paljon, että ne olisivat riittäneet luomaan rikkautta kaikille, jos ne olisi käytetty yhteiseksi hyödyksi, kuten nykyjään. Tässä sodassa ei tullut kysymykseenkään armahtaminen eikä säästäminen. Kun joku tunkeutui jollekin tuotantoalalle ja ryhtyi täydellä tarkoituksella hävittämään niiden liikkeitä, jotka olivat sillä alalla ennen toimineet, perustaaksensa sitte oman yrityksensä niiden raunioille, oli tämä teko vain urostyö, jota kaikki ihailivat. Yksin siihen sieluntuskaan ja ruumiillisiin kärsimyksiin sekä kurjuuteen nähden, mitä teollisuustaistelu tuotti voitetuille ja heistä riippuville henkilöille, oli se yhtä kauheaa, kuin varsinainen sota. Kun nykyajan ihminen luo katseen teidän aikakauteenne, kummastuttaa häntä ensi näkemällä kaikkein enin se tosiasia, että samalla alalla työskentelevät kansalaiset pitivät toisiansa vihollisina, joita piti polkea ja hävittää, sen sijaan kuin heidän olisi tullut samaan päämäärään pyrkivinä työtovereina olla veljellisessä ystävyydessä keskenään. Tämä näyttää todellakin hulluudelta, ihan mielipuolten menettelyltä. Mutta kun lähemmin tarkastaa asiaa, käy tuo menettely aivan selväksi. Hengen kaupalla toistensa kanssa kilpailevat aikalaisenne tiesivät aivan hyvin, mitä tekivät. Yhdeksännentoista vuosisadan tavaranvalmistajat eivät työskennelleet ylläpitääksensä yhteisvoimin yhteiskuntaa, kuten nyt on laita, vaan jokainen koetti pitää huolta ainoastaan omasta toimeentulostaan yleishyvän kustannuksella. Jos tehtailijanne tätä tehdessään samalla kartuttivat kansallisvarallisuutta, tapahtui se aivan tarkoituksetta, sattumalta. Yhtä usein ja helposti sattui, että he kartuttivat ainoastaan yksityisomaisuuttaan yhteisten etujen kustannuksella. Samalla alalla toimivat kilpailijat olivat toistensa pahimpia vihollisia, sillä teidän järjestelmänne vallitessa, joka asetti yksityisedut tuotannon ainoaksi vaikuttimeksi, toivoi tietysti jokainen tehtailija, että hänen valmistamat tuotteensa olisivat hyvin harvinaisia. Hänen etujensa mukaista oli, ettei niitä valmistanut kukaan muu kuin hän. Ja hän pyrki tähän ylevään päämäärään, mikäli olosuhteet sallivat, siten että hän koetti mahdollisimman tarkkaan hävittää kaikki samalla alalla työskentelevät. Kun hän oli saattanut perikatoon niin monta kilpailijaansa kuin mahdollista, koetti hän liittyä yhteen niiden kanssa, jotka olivat taistelun kestäneet, alkaaksensa heidän kanssansa yhteisen sodan yleisöä vastaan. Tällaiset liitot, joita te luullakseni kutsuitte renkaiksi, trusteiksi ja syndikaateiksi, koettivat kohottaa hinnat niin korkeiksi kuin yleisö suinkin suostui maksamaan, ennenkuin se lakkasi tuotetta käyttämästä. Yhdeksännentoista vuosisadan tehtailijan hartaimpana haluna oli saada jonkun välttämättömän tuotteen valmistaminen yksinomaan huostaansa, voidaksensa sitte kiskoa summattomia hintoja kansalta, joka ei voinut tulla toimeen ilman kysymyksenalaista tavaraa. Tätä menettelyä kutsuttiin yhdeksännellätoista vuosisadalla tuotantojärjestelmäksi! Jätän teidän päätettäväksenne, herra West, eikö sitä voitaisi muutamissa suhteissa paljoa paremmalla syyllä kutsua tuotannon-estämisjärjestelmäksi. Joskus, kun meillä on tarpeeksi aikaa, pyydän teitä tarkasti selittämään minulle erään kysymyksen, jota en koskaan ole saanut selville, vaikka olen jotenkin paljon tutkinut sitä. Se kuuluu: kuinka voivat niin terävänäköiset henkilöt, kuin teidän aikalaisenne monessa suhteessa todella olivat, antaa koko yhteiskunnan elantotarpeitten ja muiden tuotteiden valmistuksen sellaisen kansaluokan käsiin, jonka ainoana harrastuksena oli saada koko yhteiskunta kärsimään puutetta? Vakuutan teille, että emme ihmettele sitä, ettei maailma moisten olojen vallitessa voinut rikastua, vaan paljoa enemmän sitä, ettei se tykkänään kuollut puutteeseen ja kurjuuteen. Sitä paremmalla syyllä voimme tätä ihmetellä, jos katselemme vielä lisäksi muutamia muita järjestelmänne synnyttämiä tuhlausmuotoja.
 
Lukuunottamatta onnistumattomien liikeyritysten aiheuttamaa työn ja pääoman tuhlausta sekä alituista uuvuttavaa kilpailutaistelua, oli teidän tuotantojärjestelmänne alituisesti alttiina keikahduksille, jotka tuottivat yhtä suurta tuhoa viisaalle kuin typerällekin, yhtä suurta vahinkoa onnelliselle kilpailijalle kuin hänen uhreilleenkin. Tarkoitan noita viiden tai kymmenen vuoden kuluttua uudistuvia liikepulia, kriisejä, jotka hävittivät kansan teollisuuden, löivät kumoon kaikki heikot liikkeet ja saattoivat vahvatkin lamaustilaan. Kriisejä seurasi pitkällinen, usein vuosikausia kestävä »huono aika», jolloin kapitalistit vähitellen toipuivat iskusta ja keräsivät voimia, työntekijät taasen näkivät nälkää ja kapinoitsivat. Sitte taas seurasi lyhyt kukoistuskausi, kunnes puhkesi uusi kriisi pitkällisine ahdinkoaikoineen. Samassa määrässä kuin kauppa kehittyi ja saattoi kansat yhä enemmän toisistaan riippuviksi, kävivät kriisitkin yhä laajemmiksi, kunnes ne käsittivät koko maapallon. Ja kun kriisien ala laajeni, jatkui niitä seuraava lamausaika yhä pitemmäksi, kun ei ollut enää koskematonta alaa, mistä imeä uusia voimia. Kuta enemmän teollisuus kehittyi ja tuotteiden määrä kasvoi sekä teollisuuteen käytetty pääoma lisääntyi, sitä tiheämmin sattui ahdinkoaikoja, kunnes vihdoin kaksi huonoa vuotta vastasi yhtä hyvää, ja koko tuo suuri ja valtava teollisuusjärjestelmä oli sortumaisillaan oman painonsa alle. Teidän aikakautenne taloustieteilijät puhuivat asiasta pitkältä ja puoleen jos toiseenkin, mutta tulivat vihdoin siihen toivottomaan päätökseen, että kriisejä on yhtä mahdoton estää tai edes rajoittaa, kuin kuivuutta tai myrskyjä. Ei ollut muuta keinoa, kuin kärsiä tämä välttämätön paha, ja myrskyn ohimentyä luoda uudelleen hävitetty teollisuus, samoin kuin asukkaat seuduilla, missä maanjäristykset ovat yleisiä, yhä uudelleen rakentavat hävitetyt kaupunkinsa entisten raunioille.
 
Aikalaisenne, jotka väittivät, että häiriöitten syyt ovat etsittävät itse teollisuusjärjestelmästä, olivat aivan oikeassa. Häiriöt olivat mitä läheisimmässä yhteydessä itse järjestelmän kanssa ja tulivat sitä tuhoavammiksi, kuta enemmän liike-elämä laajeni ja kehittyi. Tärkeimpänä syynä oli eri aloja yhdistävän yhteisen johdon puute, joten tuotanto ei voinut kehittyä säännöllisesti eikä yhtenäisesti. Tuotanto ei kasvanut rinnakkain kaikilla aloilla eikä yhtärintaa kysynnän kanssa.
 
Kysynnän laajuutta ei voitu tuntea, kuten me tunnemme sen jakopaikkojen välityksellä. Ensimäinen huomattava merkki siitä, että jollakin teollisuusalalla oli valmistettu tuotteita enemmän kuin tarvitaan, oli hintojen laskeutuminen, tehtaitten vararikot, tuotannon lakkauttaminen ja työntekijäin erottaminen. Näin kävi monella tuotantoalalla hyvinäkin aikoina, vaikka pula syntyi vasta, jos ala oli tavattoman laaja tai käsitti monta tuotannonhaaraa. Tuotteita oli silloin markkinoilla niin paljon, etteivät kuluttajat voineet ostaa niitä alennetuillakaan hinnoilla. Kun näiden tavarain valmistajain palkka tai voitto pieneni, jopa lakkasi kokonaankin, eivät he enää voineet ostaa eikä kuluttaa niitäkään tuotteita, mitä ei vielä ollut markkinoilla liiaksi. Näidenkin menekki siis väheni tai lakkasi kokonaan. Siten syntyi menekin seisahdus sellaisillakin aloilla, missä ei ollut ylituotantoa. Niidenkin tuotteitten hinnat laskeutuivat ja valmistajat joutuivat työttömiksi sekä leivättömiksi. Silloin oli kriisi täydellisesti kehittynyt eikä mikään voinut sitä estää, ennenkuin koko kansan varallisuus oli rappiolla.
 
Eräs oloihinne perustuva yhä uudistuvain ja laajenevain ahdinkoaikojen syy oli myöskin raha- ja luottojärjestelmänne. Niin kauan kuin tuotanto oli yksityisten käsissä ja myyminen sekä ostaminen välttämätöntä, jos mieli saada tarpeensa tyydytetyiksi, olivat rahat tarpeen vaatimia. Mutta ne olivat luonnollisesti vain ravinnon, vaatetten ja muiden tarpeellisten tuotteitten sovittuja edustajia. Kun tämä unhotettiin, sekautuivat käsitteet tavaroista ja niitä edustavista rahoista, ja tämä synnytti luottojärjestelmän hämmästyttävine petoksineen. Kun ihmiset olivat tottuneet hyväksymään rahan tavaran asemasta, astuivat he vielä askeleen kauemmaksi ja hyväksyivät lupauksen rahan asemasta, kunnes tykkänään unohtivat katsoa, onko edustajan takana laisinkaan edustettavaa esinettä. Raha oli todellisten tavarain merkki, mutta luotto oli vain merkin merkki. Kullalla ja hopealla, siis todellisella rahalla, oli määrätyt rajansa, mutta luotolla ei. Seurauksena oli, että luotto, s. t. s. maksun lupaus ei ollut enää missään suhteessa rahoihin, puhumattakaan tavaroihin, joita olisi pitänyt olla luottoa vastaamassa. Tällaisen järjestelmän vallitessa olivat alituiset ja säännöllisesti uudistuvat kriisit yhtä välttämättömiä, kuin rakennuksen sortuminen, jonka painopiste on aseman ulkopuolella. Te luulottelitte sekä itsellenne että muille, että rahoja saa laskea liikkeelle ainoastaan hallitus tai sen valtuuttamat pankkilaitokset. Mutta itse asiassa laski jokainen, ken antoi markan luoton, liikkeeseen saman verran rahoja, jotka paisuttivat vastaavassa määrässä liikettä, kunnes seuraava kriisi puhkesi. Yhdeksännentoista vuosisadan viimeisten vuosikymmenien omituisena tunnusmerkkinä onkin luottojärjestelmän tavaton laajeneminen, joka vuorostaan selittää suurimmaksi osaksi sen aikuiset alituiset liikepulat. Mutta vaikka luotto oli näin vaarallinen, ette te kuitenkaan voineet tulla toimeen ilman sitä, sillä kun maan pääoma ei ollut valtion tai muun yleisen järjestön hallussa, oli luotto ainoa keino, jonka avulla voitte koota rahoja ja suunnata niitä teollisuusyritysten palvelukseen. Täten tuli teollisuusalalla vallitseva yksityisyrittelijäisyysjärjestelmä vielä vaarallisemmaksi, koska erityiset liikealat voivat siten anastaa haltuunsa suhteettomasti suuren osan maan käytettävissä olevaa pääomaa ja siten valmistaa kriisiä. Liikeyritykset toimivat luottonsa nojalla aina suureksi osaksi vierailla rahoilla, joita he saivat osaksi toisiltaan, osaksi pankeilta ja kapitalisteilta. Ja kun luotto heti kriisin ensi oireiden ilmestyessä lakkasi, oli se omiansa jouduttamaan kriisin puhkeamista.
 
Aikalaistenne onnettomuus oli, että heidän täytyi rakentaa teollisuusyrityksensä aineista, jotka paljas sattuma voi millä hetkellä tahansa muuttaa räjähdysaineiksi. He olivat samassa asemassa kun mies, joka taloa rakentaessaan käyttää muuraussaven asemasta dynamiittia. Luottoa ei voi verrata muuhun.
 
Jos tahdotte selvästi havaita, kuinka tarpeettomia liikehäiriöt, joista olen puhunut, itse asiassa ovat, ja kuinka ne johtuivat yksinomaan siitä, että tuotanto oli jätetty järjestämättömäin yksityisyritysten varaan, niin katselkaa meidän järjestelmämme toimintaa. Ylituotanto yksityisillä teollisuusaloilla, joka oli teidän aikakautenne pelottavin kummitus, on nykyjään aivan mahdotonta, sillä kun tuotanto ja tavarain jakaminen ovat niin läheisessä yhteydessä keskenään, määrää kysyntä tarjonnan aivan yhtä tarkasti, kuin höyryn päästäminen koneeseen määrää silinterin työn. Mutta otaksukaammepa siitä huolimatta, että jonkun tuotteen valmistuksessa on virheellisten ilmoitusten tähden syntynyt ylituotantoa. Silloin valmistaminen luonnollisesti vähenee tai lakkaa kysymyksenalaisella alalla. Vaan se ei tee ketään työttömäksi. Jouten jääneet työntekijät saavat heti tointa summattoman suurien työhuoneiden jossakin toisessa osastossa, ja ainoastaan muuttoon tarvittava aika kuluu hukkaan. Kansan varallisuus taas voi kestää kuinka suuren ylituotannon tahansa ja säilyttää liialliset tuotteet varastoissa, kunnes ne on kulutettu. Ylituotannon sattuessa ei nykyjään enää käy kuten teidän aikakaudellanne, jolloin tavattoman monimutkainen tuotantokoneisto joutui kokonaisuudessaan epäkuntoon ja suurenti alkuperäisen erehdyksen tuhatkertaiseksi. Kun meillä ei ole rahoja, ei meillä myöskään ole minkäänlaista luottojärjestelmää. Kaikki laskumme koskevat todellista tavaraa – jauhoja, rautaa, puita, villoja ja työtä – joiden petollisena edustajana teillä oli raha ja luotto. Meidän arviolaskuissamme ei voi sattua erehdystä. Vuoden tuotteista käytetään se, minkä kansa tarvitsee, ja samalla järjestetään tarpeelliset työt, jotta saadaan seuraavana vuonna tarvittavat tuotteet. Työn ja aineiden ylijäämä voidaan ilman vaaraa käyttää kaikenlaisiin parannuksiin. Jos pellot antavat tavallista huonomman sadon, on seuraavalle vuodelle siirtyvä ylijäämä tavallista pienempi – siinä kaikki. Lukuunottamatta tällaisia vähäpätöisiä, luonnollisista syistä johtuvia vaihteluja tuotannossa ei meidän liike-elämässämme voi sattua minkäänlaisia häiriöitä. Kansan varallisuus kasvaa lakkaamatta polvi polvelta, kuten virtaava joki, joka alituisesti levenee sekä syvenee».
 
»Teidän liikepulanne, herra West», jatkoi tohtori Leete edelleen, »olisivat jo mainitsemaini parin muun suurenmoisen tuhlausmenettelyn kanssa voineet yksinäänkin pitää teidät alituisessa köyhyydessä kautta aikojen. Mutta on vielä eräs köyhyytenne syy, josta tahdon mainita, nimittäin se, että jätitte suuren osan työvoimaa ja pääomaa käyttämättä. Meillä tulee hallinnon pitää huolta siitä, että jokainen hiukkanen maan pääomaa ja työvoimaa on alituisesti toimessa. Teidän aikananne ei pääoma eikä työ ollut yhtenäisen johdon ja valvonnan alaisena, joten suuri osa niitä aina oli joutilaana. »Pääoma», oli teillä tapana sanoa, »on luonnostaan arka, se vetäytyy piiloon», ja olisipa todella ollutkin kevytmielistä, jos se ei olisi »vetäynyt piiloon» aikakaudella, jolloin oli melkein varmaa, että ei mikään liikeyritys vastaa laskuja. Ei ole ollut aikakautta, jolloin ei teollisuuteen käytetty pääoma olisi voinut tuntuvasti lisäytyä, jos yritysten varmuus olisi voitu määrätä. Teollisuusyrityksiin käytetty pääoma vaihteli alituisesti tavattoman suuressa määrässä aina sen mukaan, kuinka varmalla pohjalla liike-elämä kulloinkin oli. Täten vaihteli maan tuotanto tavattomasti eri vuosina. Epävarmoina aikoina kiinnitettiin teollisuuteen paljoa vähemmän pääomaa kuin varmoina aikoina, ja samasta syystä jäi suuri osa pääomaa parhainakin aikoina käyttämättä, »vetäytyi piiloon», koska häviämisen vaara oli silloinkin kyllin suuri.
 
Vielä on meidän otettava huomioon, että se suuri määrä pääomaa, joka aina pyrki käytäntöön, kunhan liikeyritys oli edes jotenkin varma, kiihoitti tavattomasti kilpailua kapitalistein välillä heti kun ilmestyi edullinen pääoman käyttämistilaisuus.
 
Kun pääoma oli joutilaana, joutui tietysti työvoimiakin joutilaaksi vastaavassa määrässä. Jokainen häiriö liike-elämässä, pieninkin vaihtelu kaupan tai tuotannon alalla, puhumattakaan lukemattomista konkursseista, joita hyvinäkin aikoina sattui joka vuosi, tekivät alituisesti ihmisiä työttömiksi ja leivättömiksi milloin viikoiksi, milloin taas kuukausiksi, jopa vuosikausiksikin. Suuret joukot työttömiä kierteli alituisesti ympäri maata työn haussa, joutuen ensin kuljeskeleviksi jutkuttajiksi, sitte rikoksentekijöiksi. »Antakaa meille työtä!» kuului melkein lakkaamaton huuto tuosta työttömäin armeijasta, joka paisui huonoina aikoina niin valtavaksi ja toivottomaksi joukoksi, että hallitustenkin asema näytti väliin käyvän vaaran alaiseksi. Voiko olla selvempää ja painavampaa todistusta siitä, kuinka kykenemätön teidän yksityisyrityksiin perustuva tuotantojärjestelmänne oli rikastuttamaan kansaa, kuin tosiasia, että kapitalistien täytyi tällaisinakin köyhyyden ja kurjuuden aikoina taistella keskenään varmoista pääoman sijoittamistilaisuuksista, ja työntekijäin kapinoida ja polttaa, kun eivät saaneet työtä?»
 
»Ja nyt, herra West», jatkoi tohtori Leete yhä, »pyydän teitä pitämään mielessänne, että olen tähän saakka vain epäsuorasti esittänyt muutamia kansallisen tuotantojärjestelmän etuja siten että olen paljastanut yksityistuotannon vallitessa ilmestyviä vaarallisia puutteellisuuksia ja heikkouksia, joita ei enää ole. Teidän täytynee myöntää, että mainitsemani seikat riittäisivät yksinään jo selittämään, minkätähden kansa on nyt niin paljon rikkaampi kuin teidän aikakaudellanne. Kuitenkaan en ole vielä maininnut laisinkaan monia muita etuja, mitä järjestelmällämme on teidän järjestelmänne rinnalla.
 
Otaksukaammepa, ettei yksityistuotantojärjestelmässänne olisi laisinkaan ollut mainitsemiani puutteita, ei onnistumattomain liikeyritysten synnyttämiä tappioita, jotka johtuivat kysynnän ja tarjonnan väärästä arvostelemisesta ja kykenemättömyydestä luoda yleiskatsaus koko tuotantoon. Otaksukaamme edelleen, ettei olisi ollut lamauttavaa ja voimia tuhlaavaa kilpailua eikä kriisien, vararikkojen tai pitkällisten huonojen aikojen kautta syntyviä vahingoita, samoin ei myöskään joutilasta pääomaa eikä työvoimaa. Otaksukaamme vielä, että kaikki nämä yksityiskapitalistista tuotantojärjestelmää välttämättömästi seuraavat epäkohdat olisivat poistuneet jonkun ihmeen kautta, ilman että järjestelmää olisi siltä ollut tarvis hyljätä. Vaikka näinkin olisi ollut, olisi nykyisen, koko kansan valvoman tuotantojärjestelmän luomat tulokset paljon suuremmat, kuin teidän järjestelmänne olisi voinut saavuttaa otaksumassamme parannetussakaan muodossa.
 
Teidän aikakaudellannekin oli jo jotenkin suuria kutomoja ja kehruulaitoksia, vaikka ei niitä voidakkaan verrata meidän laitoksiimme. Epäilemättä olette käynyt joskus jossakin näissä yhdeksännentoista vuosisadan suurissa tehtaissa, jotka peittivät laajoja maa-aloja, käyttivät palveluksessaan tuhansia työntekijöitä ja yhdistivät yhden katon alle, yhden johdon ohjattaviksi sadottain eri toimia, mitkä muuttivat esimerkiksi pumpulipaalun karttuunipakoiksi. Olette ihmetellyt sitä sekä ihmis- että konevoiman säästämistä, joka saavutetaan sen kautta, että jokainen pyörä, jokainen käsi toimii sopusuhteisesti saman päämäärän saavuttamiseksi. Olette ehkä myöskin ajatellut, kuinka vähän sama työvoima voisi saada aikaan, jos se työskentelisi hajallaan, kukin henkilö yksikseen, välittämättä toisista. Pitäisittekö liioitteluna, jos teille sanottaisiin, että suurinkin tulos, minkä yksityiset erikseen työskentelevät työntekijät voivat saada aikaan, vaikkapa he toimisivatkin täydellisessä ystävyydessä toistensa kanssa, ei ainoastaan lisäänny prosenteissa, vaan tulee moninkertaiseksi, jos heidän työnsä järjestetään saman yhtenäisen johdon alaiseksi? No niin, herra West: siitä saakka kuin koko kansan tuotanto järjestettiin saman johdon alle, yhdeksi kokonaisuudeksi, missä jokainen pyörä tarttuu toiseen, siitä saakka on tuotanto kohonnut yhtä paljon teidän aikakautenne tuotantoa korkeammalle – vaikka emme ottaisikaan lukuun silloista, äsken mainitsemaani suunnatonta tuhlausta – kuin teidän aikanne tehdastyö kohotti sen yksikseen työskenteleväin työntekijäin tuotantoa korkeammalle. Niin kauan kuin kansan tuotannon johto on tuhatpäisen kapitalistiluokan käsissä, on sen valmistuskyky, vaikkapa yksityiset liikkeet eivät olisikaan toistensa vihollisia, yhdeksi tuotantoalaksi järjestetyn kansan tuotantokykyyn verraten yhtä suuri kuin tuhansien itsenäisten päällikköjen komennettavana olevan kansajoukon tai villilauman sotakyky on hyvin harjoitetun ja yhden kenraalin komennossa olevan armeijan sotakykyyn verraten – esim. sellaisen sotakoneen, kuin Saksan sotajoukko oli Moltken aikana –».
 
»Kuultuani selityksenne», sanoin minä, »en enää ihmettele, että kansa on nykyjään rikkaampi kuin minun aikakaudellani. Pikemmin minua alkaa kummastuttaa, etteivät kaikki teidän kansalaisenne ole rikkaita kuin Kroisus».
 
»No onhan meillä jotenkin hyvät olot», vastasi tohtori Leete. »Elämämme on niin mukavaa ja hyvää, kuin voimme toivoa. Täällä, jossa jokaisen kansalaisen tulot ovat yhtäsuuret, ei luonnollisesti voi tulla kysymykseenkään ulkonaisesti pöyhkeilevä, mielettömyyteen saakka kilpaileva loisto, joka itse asiassa edistää todellista hyvinvoinnin tunnetta joko sangen vähän tai ei ollenkaan. Me haluamme ainoastaan sellaista, mikä todella edistää elämän mukavuutta. Meidän kaikkien vuosiosinkomme voisi olla paljoa suurempi, jos jakaisimme tuotannon synnyttämän ylijäämänkin. Mutta meidän mielestämme on parempi käyttää se yleisiin laitoksiin ja huvituksiin, joihin kaikki ovat osalliset, kuten esim. yleisiin huoneistoihin ja rakennuksiin, taidekokoelmiin, siltoihin, kuvapatsaisiin, kulkuneuvoihin, kaupunkien kaunistukseen sekä suuriin soitannollisiin- ja näytelmäesityksiin samoin kuin kaikenlaisiin huvittelu- ja virkistyslaitoksiin. Te, herra West, ette ole vielä ensinkään nähnyt, miten me oikeastaan elämme. Kodeissammekin tosin on mukavuutensa, mutta elämämme esiintyy koko loistossaan vasta sen ulkopuolella seuraelämässä. Kun tutustutte siihen lähemmin, käsitätte kyllä, »mihin rahat menevät», kuten teidän aikakaudellanne sanottiin, ja luulenpa teidän myöntävän, että menettelemme oikein, käyttäessämme niitä siten».
 
Kun hetkistä myöhemmin kävelimme hiljalleen kotiin ravintolasta, sanoi tohtori Leete:
 
»Luullakseni ei rikkautta palvelevia aikalaisianne olisi voinut mikään loukata syvemmin, kuin syytös, että he eivät osanneet hankkia rahaa. Siitä huolimatta lausuu historia heistä tämän tuomion. Teidän järjestämätön, sisällisten riitojen raatelema teollisuutenne oli taloudelliselta kannalta katsoen yhtä mieletön, kuin se oli siveellisesti hyljättävä. Itsekkäisyys oli sen ainoa laki, ja itsekkäisyys tuotannon alalla on itsemurha. Kilpailu, joka on itsekkäisyyden ulkonainen muoto, on toisin sanoen voiman hävittämistä, kun taas yhteistoiminta on hedelmällisen tuotannon ainoa salaisuus. Mutta vasta sitte kun yksityisvarallisuuden kokoomishalu on väistynyt yhteisen varallisuuden keräämishalun tieltä, voi todellinen yhteistoiminta tuotannon alalla syntyä ja varsinainen rikkauden luominen alkaa. Vaikkapa ei periaate, että kaikkein täytyy samalla tavalla ottaa osaa sekä työhön että nautinnoihin, olisikaan ainoa inhimillinen ja järkevä yhteiskunnan perustus, toteuttaisimme sen kuitenkin ainoana kansallistaloudelliselta kannalta katsoen oikeana periaatteena, sillä todellista yhteistoimintaa ei voi tuotannon alalle syntyä, ennenkuin itsekkäisyyden ja omanvoitonpyynnin hajottava vaikutus on lakannut».
 
[[Luokka:Vuonna 2000]]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikisource.org/wiki/Vuonna_2000:_Kahdeskolmatta_luku”