Ero sivun ”Vuonna 2000: Kahdeskymmenes luku” versioiden välillä

Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Kahdeskymmenes luku
 
Ei muokkausyhteenvetoa
Rivi 1:
{{Otsikko
|edellinen=[[Vuonna 2000: Yhdeksästoista luku|Yhdeksästoista luku]]
|seuraava=[[Vuonna 2000: Yhdeskolmatta luku|Yhdeskolmatta luku]]
|otsikko=Kahdeskymmenes luku.
|alaotsikko=[[Vuonna 2000]]
|tekijä=Edward Bellamy
|huomiot=
}}
 
Saman päivän iltapuolella kysyi Edit ohimennen, olinko käynyt katsomassa puutarhassa olevaa maanalaista makuukammiotani, josta minut oli löydetty.
 
»En ole vielä käynyt», vastasin. »Suoraan sanoen en ole vielä uskaltanut tehdä sitä siitä syystä, että vanhan makuukammioni näkeminen voisi herättää liian vilkkaita vanhoja muistoja ja järkyttää mieleni tasapainoa».
 
»Aivan niin», sanoi hän. »Luullakseni onkin ollut parasta, että olette pysynyt sieltä poissa. Minun olisi pitänyt ajatella sitä, eikä puhua asiasta mitään».
 
»Päinvastoin oli hyvä, että otitte sen puheeksi», vastasin. »Vaara, jos sitä laisinkaan olikaan, kesti ainoastaan pari kolme ensi päivää. Teitä on minun etupäässä kiittäminen siitä, että tunnen olevani niin varma ja kotiutunut tässä uudessa maailmassa. Menisin aivan mielelläni nyt iltapäivällä kammiooni, jos tulette mukaani ja karkoitatte loitolle kaikki kummitukset».
 
Edit vastusteli ensin hiukan, mutta huomattuaan, että aioin todella mennä, suostui hän seuraamaan minua. Multavalli, joka oli luotu ylös perustusta kaivettaessa, näkyi puiden välistä taloon, ja muutamia askeleita käveltyämme olimme paikalla. Kaikki oli vielä samassa kunnossa kuin silloin, kun työ keskeytyi sentähden, että kammion asukas löydettiin. Ovi vain oli avattu ja kivilaatta asetettu paikoilleen katolle. Me laskeusimme alas kaivokseen, kävimme ovelle ja astuimme heikosti valaistuun huoneeseen.
 
Kaikki oli vielä aivan samoin kuin sinä iltana satakolmetoista vuotta sitte, jolloin olin vaipunut pitkälliseen uneeni. Seisoin hetken puhumatta paikoillani ja katselin huonetta. Seuralaiseni katseli salaa minua pelon ja säälin sekaisella uteliaisuudella. Ojensin käteni ja hän tarttui siihen – hänen hennot sormensa vastasivat hiljaa puserrukseeni. Vihdoin hän kuiskasi:
 
»Eikö olisi parasta, että lähtisimme pois täältä? Älkää luottako liiaksi itseenne! Teistä mahtaa tuntua kummalliselta».
 
»Päinvastoin», vastasin, »omituisinta on, ettei minusta ensinkään tunnu kummalliselta».
 
»Eikö todellakaan!» ihmetteli Edit.
 
»Ei vähintäkään», sanoin. »Mielenliikutusta, jota te nähtävästi odotatte ja jota minäkin luulin tuntevani täällä käydessäni, ei näy ilmestyvänkään. Minä tunnen kylläkin, minkä vaikutuksen kaikki nämä ympärilläni olevat esineet tekevät mieleeni, mutta ne eivät vaikuta tärisyttävästi. Tämä ihmetyttää minua enemmän kuin teitä. Aina tuosta kauheasta aamusta saakka, jolloin te tulitte avukseni, olen koettanut karkoittaa mielestäni jokaisen entistä elämääni koskevan ajatuksen samoin kuin olen välttänyt tätä huonetta yksinomaan sentähden, että olen pelännyt mielenliikutusta. Olen tässä suhteessa henkilön kaltainen, joka on pitänyt jotakin jäsentä aivan liikuttamatta yhdessä kohden, koska hän on pelännyt siitä koituvaa kovaa kipua, mutta koettaessaan vihdoin sitä liikuttaa, huomaakin että se on lamautunut, aivan tunnoton».
 
»Tarkoitatteko, että olette kadottaneet muistinne?»
 
»En suinkaan. Muistan kaikki entisen elämäni yhteydessä olevat seikat, mutta ne eivät vaikuta minuun sanottavasti. Entinen elämäni on yhtä selvänä edessäni kuin eilinen päivä, mutta näiden muistojen herättämät tunteet ovat yhtä heikkoja ja himmeitä, kuin tietäisin, kuten itse asiassa onkin laita, että ne ovat jo vuosisadan vanhoja. Tämän seikan voi luullakseni helposti selittääkkin. Ympäristön muutos vaikuttaa aivan samoin kuin pitempi ajanjakso: kummassakin tapauksessa näyttävät äsken eletyt tapaukset siirtyvän kauas entisyyteen. Kun heräsin syvästä unestani, tuntui entinen elämäni olevan yhtä lähellä kuin eilinen päivä, mutta nyt kun olen tutustunut uuteen ympäristööni ja nähnyt ne merkilliset muutokset, joiden alaisena maailma on ollut, ei minun ole enää vaikea vaan päinvastoin pikemmin helppo uskoa, että olen nukkunut kokonaisen vuosisadan. Käsitättekö, miltä tuntuu, kun on elänyt vuosisadan neljässä päivässä? Tunnen, että minulle on käynyt juuri niin, ja tämä tunne vaikuttaa, että entinen elämäni näyttää niin etäiseltä ja himmeältä. Käsitättekö, miten sellainen on mahdollista?»
 
»Voin käsittää sen aivan hyvin», vastasi Edit mietteissään, »ja meidän kaikkien tulisi olla kiitollisia tällaisesta asiain tilasta, sillä siten on teiltä luullakseni säästynyt paljon kärsimyksiä».
 
Koettaen selittää omituista mielentilaani sekä hänelle että myöskin itselleni, sanoin:
 
»Kuvitelkaapa mieleenne, että joku henkilö on kärsinyt jonkun vahingon tai esim. kadottanut jonkun rakkaan ystävän, ja saa tietää surullisen tapahtuman vasta monta, monta vuotta, ehkäpä puoli miespolvea myöhemmin. Hän tuntee silloin jokseenkin samaa kuin minä nyt. Ajatellessani lähimpiä ystäviäni, joita minulla oli kauan, kauan sitte, ja sitä tuskaa, mitä he ovat tähteni kärsineet, tunnen pikemmin vienoa sääliä kuin polttavaa surua. Ajattelen heitä samoin kuin aikoja sitte sattunutta surullista tapahtumaa».
 
»Ette ole maininnut mitään omaisistanne», sanoi Edit. »Joutuiko teitä moni suremaan».
 
»Minulla oli, Jumalan kiitos, sangen vähän sukulaisia eikä ketään läheisempiä, kuin pari serkkua», vastasin. »Mutta oli eräs henkilö, joka ei tosin ollut sukulaiseni, vaan kuitenkin minulle kalliimpi kuin ainoakaan sukulainen. Hänenkin nimensä oli Edit kuten teidänkin. Hän olisi läheisessä tulevaisuudessa tullut vaimokseni».
 
»Voi. kuinka hän mahtoi surra katoamistanne!» huokasi Edit.
 
Lempeän tytön osottama syvä tunteellisuus kosketti herkkää kieltä tähän asti ikäänkuin puutumuksen tilassa olleessa sydämessäni. Silmäni, jotka olivat niin kauan pysyneet kuivina, täyttyivät kyynelillä. Kun olin voittanut mielenliikutukseni, huomasin Editinkin olevan kyynelten vallassa.
 
»Jumala siunatkoon teidän sääliväistä sydäntänne», sanoin. »Haluatteko nähdä hänen kuvansa?»
 
Kaulassani oli kultaketjuun kiinnitettynä pieni kotelo, sisältäen Edit Bartlettin kuvan. Se oli ollut rinnallani koko pitkän uneni ajan. Irroitin ketjun, avasin kotelon ja annoin sen seuralaiselleni. Hän otti sen käteensä syvästi liikutettuna, katseli kauan noita suloisia kasvoja ja painoi ne vihdoin huulilleen.
 
»Tiedän, että hän oli kyllin lempeä ja hyvä ansaitakseen kyyneleenne», sanoi hän, »mutta muistakaa, että hän on jo kauan sitte lakannut suremasta. Hän on jo puolen vuosisataa ollut autuaitten majoissa».
 
Niinhän todella olikin. Kuinka polttavaa surua hän lienee tuntenutkin, oli hän jo aikoja sitte lakannut itkemästä, ja minunkin liikutukseni katosi, kyyneleeni kuivuivat. Olin rakastanut häntä rajattomasti entisessä elämässäni, mutta siitähän oli jo kulunut toistasataa vuotta! Ehkäpä joku syyttää minua näiden sanojen johdosta tunteettomuudesta, mutta eihän ole kellään sellaisia kokemuksia kuin minulla, ja ainoastaan niiden nojalla voidaan minua tuomita.
 
Kun aioimme lähteä huoneesta, sattui katseeni eräässä nurkassa olevaan suureen rautaiseen kassakaappiin. Osotin sitä seuralaiselleni ja sanoin:
 
»Tämä huone oli sekä makuukammioni että kassaholvini. Tuossa kaapissa on useampia tuhansia dollareita kullassa ja suuri määrä arvopapereita. Jos olisin nukkumaan mennessäni aavistanut, kuinka kauan uneni kestää, olisin lohduttanut itseäni sillä, että tuolla oleva kulta riittää tyydyttämään tarpeeni, heräsinpä sitte kuinka kaukaisessa maassa tai millä aikakaudella tahaan. Jos joku olisi sanonut minulle, että tulee aika, jolloin se menettää ostokykynsä, olisin pitänyt tällaista väitöstä mahdottomimpana unihaaveena. Nyt olen kuitenkin herännyt kansan keskuudessa, jolta en voi ostaa edes leivän palasta, vaikka antaisin siitä maksuksi vaununlastin kultaa».
 
Luonnollisesti en saanut Editiä käsittämään, mitä kummallista siinä oli.
 
»Minkä ihmeen tähden teidän sitte pitäisi voida ostaa kullalla leipää?» kysyi hän vain.
 
[[Luokka:Vuonna 2000]]