Ero sivun ”Vuonna 2000: Kuudestoista luku” versioiden välillä

Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Kuudestoista luku
 
Ei muokkausyhteenvetoa
Rivi 1:
{{Otsikko
|edellinen=[[Vuonna 2000: Viidestoista luku|Viidestoista luku]]
|seuraava=[[Vuonna 2000: Seitsemästoista luku|Seitsemästoista luku]]
|otsikko=Kuudestoista luku.
|alaotsikko=[[Vuonna 2000]]
|tekijä=Edward Bellamy
|huomiot=
}}
 
Seuraavana aamuna nousin ylös vähää ennen aamiaista. Astuessani alas portaita tuli Editkin eteiseen samasta huoneesta, missä olimme kohdanneet toisemme eräänä edellisenä aamuna, kuten olen kertonut.
 
»Kas vain!» huudahti hän, silmissään lumoavan veitikkamainen ilme. »Aiottehan taas hiipiä salaa samanlaiselle yksinäiselle aamukävelylle, joka vaikuttaa teihin niin erinomaisesti. Mutta tänäänpä minä olinkin teitä valppaampi! Nyt olette joutunut kiinni!»
 
»Osotatte epäilevänne oman lääkitystapanne tehokkaisuutta, jos luulette, että kävelyretkestä nyt olisi samat ikävät seuraukset kuin silloin», sanoin minä.
 
»Sitäpä puhetta on hauska kuulla», sanoi hän. »Olin tuolla sisällä sitomassa kukkakimppua aamiaispöydälle, kun kuulin askeleenne ja luulin huomaavani, että hiivitte salaa alas».
 
»Olette aivan erehtynyt», vastasin. »En edes aikonutkaan mennä ulos».
 
Vaikka hän koettikin uskotella minulle, että kohtauksemme oli satunnainen, aloin kuitenkin epäillä – ja huomasin myöhemmin olleeni aivan oikeassa – että tuo lempeä olento oli noussut parina kolmena viime päivänä tavattoman varhain täyttääksensä itse omistamansa hoitajavelvollisuuden ja estääksensä minut pääsemästä yksin ulos, jos nimittäin sattuisin joutumaan samaan mielentilaan, kuin kerta ennen. Kun hän hyväksyi minut apulaisekseen kukkakimpun teossa, menimme huoneeseen, mistä hän oli tullut.
 
»Tiedättekö aivan varmaan», kysyi hän, »että olette nyt päässyt tykkänään vapaaksi niistä kauheista tunteista, joiden alaisena olitte eräänä aamuna?»
 
»En voi kieltää, että minusta vieläkin väliin tuntuu hyvin kummalliselta», vastasin. »Joskus täytyy minun vieläkin kummastellen kysyä itseltäni, kuka oikeastaan olen. Olisi kai liikaa odottaakin, ettei kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut asianlaita olisi näin. Mutta luullakseni on varmaa, etteivät tuollaiset tunteet enää saa minua pois suunniltani, kuten silloin melkein oli käydä».
 
»En koskaan unhoita, kuin onnettomalta silloin näytitte», sanoi hän.
 
»Jos olisitte pelastanut ainoastaan elämäni», jatkoin minä, »voisin ehkä löytää sanoja, joihin pukisin kiitollisuuteni, mutta kun pelastitte järkeni, eivät sanat enää riitä kyllin selvästi ilmaisemaan, missä kiitollisuudenvelassa olen».
 
Puhuin liikutuksen valtaamana, ja hänenkin silmiinsä kohosi kyyneleitä.
 
»Olisi liikaa uskoa kaikkea tuota», virkkoi hän. »Mutta sangen hauskaa on kuulla teidän puhuvan noin. Minähän tein itse asiassa sangen vähän. Olin sangen huolissani teidän tähtenne, sen tiedän. Isäni kyllä sanoo, ettei meidän pidä hämmästyä mitään, minkä voi tieteellisesti selittää, ja luullakseni on teidänkin pitkän unenne laita siten. Mutta kun vain ajattelenkin, miltä tuntuisi olla teidän asemassanne, alkaa minua pyörryttää. Tiedän varmaan, että en voisi kestää sitä».
 
»Kyllä sitte», vastasin, »jos enkeli tulisi ratkaisevalla hetkellä tukemaan ja lohduttamaan teitä myötätuntoisuudellaan, kuten minun luokseni saapui».
 
Jos kasvoni koskaan lienevät kuvastaneet, mitä luonnollisesti tunsin tätä lempeätä, nuorta, rakastettavaa tyttöä kohtaan, joka oli suorittanut sellaisen enkelin tehtävän elämässäni, kuvastivat ne sillä hetkellä varmaan ylevää ihailuani ja kunnioitustani. Tämä kasvojenilme tai sanat tai molemmat yhdessä vaikuttivat, että hän loi silmänsä alas lumoavasti punehtuen.
 
»Pysyäksemme asiassa», jatkoin, »täytyy minun sanoa, että vaikka eivät teidän tunteenne olisikaan olleet yhtä tärisyttäviä kuin minun, mahtoi kuitenkin tuntua hyvin kummalliselta, että mies, joka kuuluu toiseen vuosisataan ja on jo satasen vuotta ollut näköjään kuollut, virvotetaan jälleen elämään».
 
»Se tuntui tosiaankin käsittämättömän kummalliselta alussa», sanoi hän. »Mutta kun aloimme kuvitella itseämme teidän asemassanne oleviksi ja ajattelimme, kuinka paljoa kummallisemmalta teistä mahtoi kaikki tuntua, unhotimme luullakseni jokainen omat tunteemme. Niin ainakin minulle kävi. Asia näyttikin sitten pikemmin käsittämättömän jännittävältä ja liikuttavalta, kuin kummalliselta, näytti sellaiselta, minkä vertaista ei koskaan ennen oltu kuultu eikä nähty».
 
»Mutta eikö teistä tunnu kummalliselta istua minun kanssani saman pöydän ääressä, kun tiedätte, kuka olen?»
 
»Teidän on muistettava», vastasi hän, »että te ette näytä meistä yhtä vieraalta, kuin me teistä. Me kuulumme tulevaisuuteen, josta teillä ei ole voinut olla aavistustakaan, sukupolveen, josta ette tiennyt mitään, ennenkuin näitte meidät. Te taas olette saman sukupolven jäsen, kuin esivanhempammekin. Me tunnemme heidät, mainitsemme alituisesti useiden teidän aikalaistenne nimiä. Olemme tutkineet teidän ajatus- ja elantotapojanne. Se, mitä te sanotte ja teette, ei oikeastaan kummastuta meitä, kun taas me emme voi sanoa emmekä tehdä mitään, mikä ei teistä ole vierasta. Näette siis, herra West, että jos te luulette voivanne ajanoloon tottua meihin, ei teidän tarvitse ihmetellä, että te ette tuntunut meille aivan oudolta ensi hetkenäkään».
 
»Siltä kannalta en ole vielä katsellutkaan asiaa», vastasin. »Puheessanne on tosiaankin paljon huomioonotettavaa. Onhan paljoa helpompi nähdä tuhat vuotta taaksepäin, kuin viisikymmentä vuotta eteenpäin. Taaksepäin katsoen ei vuosisata olekkaan pitkä aika. Olisin voinut aivan hyvin tuntea teidän esivanhempanne. Ehkäpä todellakin tunsin heidät. Asuivatko he Bostonissa?»
 
»Luulen, että he asuivat».
 
»Ettekö siis tiedä sitä varmaan?»
 
»Kyllä», vastasi hän. »He lienevät asuneet täällä».
 
»Minulla oli suuri tuttavapiiri kaupungissa», sanoin. »On hyvin luultavaa, että tunsin heidät tai että olen ainakin kuullut jotakin heistä. Ehkäpä olen ollut hyväkin tuttava heidän kanssansa. Eikö teistä olisi hauskaa, jos sattumalta voisin ilmoittaa teille kaikkein tarkimmat tiedot esivanhemmistanne?»
 
»Olisihan se hyvin hauskaa».
 
»Ettekö tunne perheenne historiaa niin paljon, että voisitte sanoa minulle, kutka esi-isistänne elivät Bostonissa minun aikakaudellani?»
 
»Kyllä tunnen!»
 
»No mainitkaapa jonkun nimi?»
 
Hän oli parhaallaan pistämässä itsepäistä oksaa kukkakimppuun eikä vastannut heti. Portailta kuuluvat askeleet ilmaisivat, että muut perheen jäsenet saapuivat luoksemme.
 
»Ehkä joskus toiste», sanoi hän.
 
Aamiaisen jälkeen ehdotteli tohtori Leete, että tulisin hänen kanssansa katsomaan tavara-keskusvarastoa ja jakamislaitoksia, joista Edit oli minulle kertonut. Matkalla sanoin:
 
»Olen jo monta vuorokautta ollut teidän perheessänne sangen omituisessa asemassa, tai oikeastaan minulla ei ole siellä mitään asemaa. En ole ennen kajonnut tähän seikkaan tältä kannalta, koska olen ollut niin useiden erilaisten vaikutusten alaisena. Mutta nyt alan jo tuntea hiukan kiinteämpää pohjaa jalkojeni alla ja minulle alkaa selvetä, että mitenkä keskuuteenne lienen joutunutkin, olen nyt kaikissa tapauksissa täällä, ja minun on siis koeteltava mukautua oloihin niin hyvin kuin voin. Sentähden haluaisin nyt puhua kanssanne hiukan asemastani».
 
»Älkää suinkaan olko huolissanne siitä, että olette vieraanani perheessäni», vastasi tohtori Leete. »Minä aion pitää teidät luonani vielä kauan. Teidän kaltaistanne vierasta ei tavatakkaan joka päivä, ja kainoudestanne huolimatta ymmärrätte, ettei sellaista harvinaista olentoa hevillä lasketa pois».
 
»Kiitos, tohtori», sanoin. »Olisi naurettavaa, jos koettaisin osotella äärimmäistä kainoutta ja kieltäytyisin vierasvaraisuudestanne, kun minun kuitenkin on yksistään teitä kiittäminen siitä, että en enää makaa elävänä haudattuna odottamassa maailmanloppua. Mutta en voi missään tapauksessa kauan käyttää hyväkseni ystävällistä tarjoustanne, sillä jos aion tulla tämän vuosisadan kansalaiseksi, täytyy minulla olla määrätty tehtävä täytettävänäni. Minun aikanani ei olisi tosin suuressa, sekasortoisessa ihmismeressä laisinkaan huomannut yhtä henkilöä, olkoonpa hän tullut maailmaan millä tavalla tahansa. Hän olisi voinut raivata itsellensä alan, missä olisi halunnut edellyttäen, että hän olisi ollut kyllin voimakas. Mutta nykyjään on toisin. Jokainen on järjestetyn kokonaisuuden osa, jolla on määrätty paikka täytettävänä, määrätty tehtävä suoritettavana. Minä yksin olen järjestelmän ulkopuolella enkä käsitä, miten voin päästäkkään siitä osalliseksi. Nykyisessä yhteiskunnassa ei näytä olevan paikkaa muille kuin niille henkilöille, jotka ovat siinä syntyneet tai siihen muuttaneet toisesta samanlaisesta yhteiskunnasta».
 
Tohtori Leete nauroi sydämellisesti.
 
»Myönnän», sanoi hän, »että yhteiskuntajärjestelmämme on siinä suhteessa puutteellinen, ettei meillä ole mitään säädöstä sellaisten tapausten varalle, kuin teidän kohtalonne on. Mutta käsitättehän, ettei kukaan ole tullut ajatelleeksi, että väestö voisi lisäytyä muullakin kuin luonnollisella tavalla. Teidän ei kuitenkaan tarvitse luulla että emme voi hankkia teillekin paikkaa ja sopivaa tointa. Olette tähän saakka joutunut yhteyteen ainoastaan minun perheeni kanssa, mutta älkää silti luulko, että olen pitänyt salassa teidän olemassa-oloanne. Päinvastoin herätti kohtalonne jo ennen heräämistänne yleistä mielenkiintoa, joka sittemmin on yhä kasvanut. Sen johdosta, että tarvitsette lepoa, pidimme parhaana että minä otan teidät aluksi yksinomaisesti huostaani ja että minä ja perheeni koetamme tutustuttaa teitä sen maailman pääpiirteisiin, mihin nyt olette joutunut, ennenkuin ryhdytte tekemään tuttavuutta muiden kansalaisten kanssa. Toimialanne nykyisessä yhteiskunnassa on ollut meille selvillä ensi hetkestä saakka. Ainoastaan harvat meistä kykenevätkään tekemään kansalle niin suuria palveluksia kuin te, jahka kerran jätätte taloni, jota ette kuitenkaan saa vielä pitkiin aikoihin ajatella».
 
»Mitäpä minä voisin tehdä!» huudahdin. »Luuletteko ehkä, että osaisin jotakin ammattia tai taidetta, tai olisin yleensä kykenevä johonkin! Vakuutan, että niin ei ole laita. En ole eläissäni ansainnut dollariakaan, en ole tehnyt tuntiakaan työtä. Olen vahva, ja minusta voisi ehkä tulla tavallinen työmies, mutta muuta ei!»
 
»Vaikka se olisikin suurin palvelus, mitä voisitte kansalle tehdä, huomaisitte ennen pitkää, että sitä toimialaa pidetään yhtä kunniakkaana, kuin mitä muuta tahansa», vastasi tohtori Leete. »Mutta te kykenette vielä paremmin erääseen toiseen toimeen. Tunnette paljoa paremmin kuin paraskaan historiantutkijamme kaikki yhteiskunnalliset olot yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, siis aikakaudelta, joka on mielestämme historiallisesti huvittavin. Kun olette kyllin tutustunut oloihimme ja haluatte ryhtyä selittämään meille aikakautenne elämää, on teille professorin toimi avoinna jossakin yliopistossamme».
 
»Mainiota, todella erinomaista!» sanoin ja helpotuksen huokaus kohosi rinnastani, sillä tämä näin käytännöllisesti järjestynyt seikka oli jo alkanut huolettaa minua.
 
»Jos todellakin erityisesti haluatte tutustua yhdeksännentoista vuosisadan oloihin», jatkoin, »sopii toimi ihan erinomaisesti minulle, on aivan kuin minua varten luotu. En usko, että voisitte keksiäkkään toista alaa, missä voisin ansaita leipäni, mutta tästä voin itseäni kehumatta sanoa, että olen toimeen erityisesti kykenevä».
 
[[Luokka:Vuonna 2000]]