Ero sivun ”Noidan laulu” versioiden välillä

Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Jaajaajoo (keskustelu | muokkaukset)
Ei muokkausyhteenvetoa
p Käyttäjän Jaajaajoo (keskustelu) muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän Nysalor tekemään versioon.
Rivi 1:
{{Otsikko
|edellinen=
|seuraava=
|otsikko=Noidan laulu
|alaotsikko=
|tekijä=Ernst von Wildenbruch
|huomiot=
}}
 
: Pyhä päämies luostarin lausui näin:
:»Metardus kääntyy jo hautaan päin,
: hän on vanha, hän taitaa jo tänään kuolla;
: käy, ystävä, kammiossansa tuolla,
: ota hältä tunnustus synneistänsä,
: ei lie hällä monta sydämellänsä.
: Viiskymmentä vuotta hän palvellut
: on Herraa ja paastoten harmennut,
: on ruoskinut ruumista, voittanut lihan,
: hän autuuteen on valmis ihan,
: pyhin meistä hän on, hän palkan parhaan
: myös saanee, kun saapuu hän taivaan tarhaan.
: Kävi synninpäästäjä kuolevan luo,
: ei kolkutuksehen vastannut tuo,
: yli kynnyksen luostaripappi kulki,
: hän jäljessään oven kiinni sulki,
: meni hetki ja toinen ja kolmas niin,
: jo munkit joutuvat ihmeisiin:
:»Mies hurskain, moitteettomin elon tiellä,
: mitä saattaa niin kauan hän kertoa siellä?»
 
: Jo iltamessuhun soitettiin,
: kävi munkit kaikki jo kappeliin,
: he polvistuivat, he kumarsivat,
: Metarduksen eestä he rukoilivat.
: Niin soi, niin kaukainen laulu soi,
: mi synkällä äänellä vaikeroi,
: nous pystyhyn päämies luostarin,
: kaikk’ kuunteli tarkasti munkitkin:
:»Se kuolevan kammiosta soi,
: Metardus siellä noin vaikeroi!»
: He kuuntelivat. »Mitä onkaan tää?
: Ei tuo ole messu, ei virrenpää,
: se soi kuin syntinen, maallinen sana.»
: Mut katso, mut katso, jo kalpeana
: saa synninpäästäjä kappelihin:
:»Piru meillä on vieraana luostarin,
: Metardusta vaivaa kiusaajan valta.
: Metardus on riivattu saatanalta!»
: Pyhän tempasi priior kynttilän,
: ja munkit tekivät kaikki kuin hän,
: he seurasit kirkosta kiirehtäin
: päämiestä, mi astui eelläpäin,
: ja raskaasti muurit ja seinät kaikui,
: kun veljien valitusvirsi raikui:
:»Ah, ansoilta synnin, saatanan,
: meitä varjele, valkeus Jumalan!»
: Ovi auk’ oli kammion, lautsallansa
: lepäs laiha Metardus vaivoissansa,
: kädet ristissä, raivolla rukoillen,
: ylös silmin hehkuvin tuijottaen,
: ja huulilta, joilla jo kuolema on,
: soi laulu hurja ja lakkaamaton.
 
: Sävy sen oli outo kuin rakkaus,
: kuin lempi, kuin pilkka, kuin lankeemus,
: kuin tuoksunut kaukaa huumaten
: ois kukkaset maiden vierahien,
: sävel tuntematon, sävel laulamaton,
: sävel ihmiskurkusta kuulumaton,
: se tuskaa soi, se onnea soi,
: se kauhuun ja riemuhun kuulijan loi.
: Pyhät kynttilät heiluvat, munkit laulaa:
:»Pois kuolevan rinnasta saatanan paula!»
: Myös heiluvat ristit ja pyhäin kuvat,
: Metarduksen huulet vain hurjentuvat
: ja laulunsa syntinen, herjaisa niin
: soi syvälle sieluihin kauhistuviin.
: Kuin kalvava kaiho se munkkeihin tarttuu,
: se kadotetun elon murheeksi karttuu,
: he muistavat kaiken, mi päässyt ei kukkaan,
: ajat nuoruuden, ammoin jo mennehet hukkaan.
: Jo vitkaan, jo vitkaan he vaikenevat,
: pyhän kuoronsa kuunnellen unhoittavat,
: ja priior harras ja innokas tuo
: sydänkauhussa ympäri katseensa luo,
: hän suuttunehella ja hurskaalla suulla
: näin kohta jo huutavi kuolevan kuulla:
:»Pyhät veljeni jos sinä viettelet multa,
: olet kirottu, saat tuta helvetin tulta!»
: Ja katso, Metardus vuoteelta nous,
: hänen kasvoillaan säde väikkyvä sous,
: hänen silmänsä tuijotti kaukaisuuteen
: kuin kuvaan, kuin korkeimpaan ihanuuteen,
: ja äkkiä puhjeten kyyneliin,
: hän veljille alkoi kertoa niin:
 
:»Olin pappi kuin te, olin hurskas kuin te,
: luin hartaana messukirjaamme,
: luin tuskassa, tunsin hehkuni,
: veri nuori ja kuuma kun sykkäili.
: Mun vaaleat kutrini oli kuin kulta,
: enskerran kun päälaen kaljuksi multa
: he leikkasivat, putos kaune sen
: kuin niitetty nurmi ois keväinen.
: Oli Saksassa siihen aikahan
: piru ilkeä ottanut valtikan,
: hän naiset vietteli haureuksihin,
: moni nainen noitana poltettihin.
: Niin sattui, yksin, yömyöhällä
: ma istuin lamppuni ääressä,
: niin saapui viesti, mi kysyi mua:
:»Tule, pappi, täällä on tarpeen sua!»
: Oli myrsky-yö, minut johdettiin
: luo tornin vanhan, sen uumeniin,
: maan alle, portaita kiertäviä –
: oli kuin liki tultu ois helvettiä.
: Sain käteeni soihdun ma oppailta,
: he näyttivät aukkoa muurissa:
:»Luo noidan käy, joka huomenna saa
: roviolla syntinsä sovittaa,
: hänet valmista tietohon autuudesta,
: hänen sielunsa tempaa kadotuksesta!»
 
: Mun henkeni salpausi kurkkuhun,
: kävi maan syvän syliin tieni mun,
: ma kuulin kahleiden kalskehen
: ja nousevan raskaan huokauksen,
: ja katso, nurkassa synkimmässä
: näin istuvan naisen ma tyrmässä tässä
: kuin pedon kolkossa piilossaan,
: pään nojaten muurihin kosteaan.
: Ma soihdun kiinnitin renkaasen,
: mi riippui kaaressa rotkon sen,
: ja lausuin: »Kääntäös kasvosi,
: älä pelkää, olethan siskoni!»
: Ma näin, miten ahnaasti kuunnellen
: kädet poisti hän eestä kasvojen,
: miten pään hän käänsi ja polvillaan
: mun luokseni ryömi kuin mato maan,
: käsivarsin paljain hän syleili
: mun jalkojain, ylös silmäsi,
: näin soihdun hohdossa silloin ma,
: miten kaunis hän oli kasvoilta.
: Ma rintani tunsin niin riutuvaksi,
: mun katseeni kävi niin kosteaksi,
: mun huuleni vaikeni tuskan huumaan,
: sulin kanssansa kyynelvirtahan kuumaan.
 
: Näki kyyneleeni hän vierivän,
: käsin vapisevin minut kietoi hän,
: syvä huokaus nous hänen rinnastaan,
: hän kuiski kuivilla huulillaan:
:»Sa voit vielä itkeä, itket mua,
: kuin hyvää Jesusta rakastan sua!»
: Sana syntinen tuo mua kauhisti:
:»Sa muista hetkesi, paikkasi,
: sun ruumiis jo huomenna liekeissä palaa,
: kadu syntisi, ijäistä autuutta halaa!»
: Hän minuun loi aran katsehen:
:»Miks katuisin? Syntiä tehnyt en.
: Olen orpo, vain iso-äitini
: minut metsän töllissä kasvatti,
: monen tunsi hän yrtin terveellisen,
: monen sairahan niillä parantaen,
: iso-äitini noitana poltettiin,
: hänen sanoivat mennehen helvettiin.
: Hän laulun muinaisen laulaa voi,
: opin hältä sen, koska se kauniisti soi,
: hän virkkoi, se vierailta mailt’ oli tullut,
: miss’ ihmiset voi olla lemmestä hullut.
: Sitä lauloin, sen tarkoitusta en tiennyt,
: se laulu mun tänne on tyrmähän vienyt,
: minut temmanneet ovat miehet kovat,
: he sanoivat helvetin henget ne ovat,
: jotk’ kauttani laulavat ihmisten turmaa,
: siks huomenna mun tulikuolema surmaa!»
 
: Hän kosketti korvaani huulellaan,
: hänen silmänsä rukoili tuskassaan,
: hänen povensa huokaava painoi mua.
:»Minut pelasta, ah! Minä rakastan sua.
: Niin kaunist’ on elää, niin kammoittavaa
: on kuolla, ja liekki niin polttavaa!
: Maan päällä en ketään ma loukannut,
: en syntiä, noituutta harjoittanut;
: mut ihmisillä on paatiset povet,
: sun yksin on hyvä, sen auki on ovet!
: Nyt vartia nukkuu, on vapaa tie,
: tule kanssani, pois minut täältä vie!
: Me käymme hiljaa, ei kuule he,
: on soihtu sammuva, portille
: me pääsemme huomaamatta, sen
: taas takana manner on vapaiden,
: ja ennen kuin kukon laulu soi,
: salo siintävä turvamme tarjota voi.
: Salo tumma on, salo sankka on,
: sen peitossa paikka on tuntematon,
: sitä eivät he löydä, ma tiedän tien,
: sinut vanhalle aarnihaudalle vien.
: Me löydämme aarteen, min kätkee rinne,
: me lähdemme kauas, me jäämme sinne,
: sa ijäti kaksin vain kera mun,
: ma ijäti kaksin vain kera sun!
: Et naista sa viel’ ole syleillyt,
: naislemmen et autuutta ymmärtänyt,
: ma teen sinut riemusta rikkaammaksi
: kuin koskaan ollut on ihmistä kaksi.
: Jo tähdet siirtyvät, aika on,
: mua auta, auta, oi, pakohon!»
: Kävi myrskynä kuuma kuiskeensa,
: käsivarsi mun kietoi valkea,
: hänen tukkansa tumma kuin siipi yön
: yli lankesi uhkuvan varren vyön,
: ma tunsin huimauksen läpi pään,
: halun kuolettavan poven pohjassa tään,
: olin vaipua valtaan jo hurman ja houran,
: niin tunsin ma taapäin tempaavan kouran:
: »Sa suutelet noitaa, sa siunaat kyyn,
: jaat kanssansa ijäisen kuoleman syyn!»
 
: Oli kuin sana suustani otettu ois,
: hänet sydämeltäin minä sysäsin pois,
: ma kauhulla kiirehdin tyrmästä tuosta,
: hän itkien tahtoi jälkeeni juosta,
: hän vaipui maahan, hän taas ylös karkas,
: epätoivoisen huudon hän jälkeeni parkas.
 
: Ma yöhön kuljin yksinäin,
: sen rukouksissa ma vietin näin,
: siks kunnes aurinko varjot voitti –
: mun mieleni murtui, kun aamu koitti.
: Näin taivahan peittyvän huomenruskoin,
: näin ihmisten saapuvan hartain uskoin
: kedon ympäri, näin myös keskellä sen
: ma rovion uhkaavan, hirmuisen,
: ja kaikki katsoivat sinnepäin –
: hänen siellä seisovan, vartovan näin.
: Kuin linnut kiitävät, harhaisat,
: arat silmänsä ympäri sinkoilivat;
: kävin luo, krusifiksia tarjosin,
: minut huomas hän katsehin uppoovin,
: ja katso, hän päätänsä nyykäytti hiljaa
: kuin tuulonen illalla vainion viljaa,
: hymy ilmeni armailla kasvoillaan
: kuin sammuva päivä, mi jättää maan.
: Jo soihtunsa tempasi pyöveli,
: tytön silmä mun silmääni imeysi,
: risut kuivat jo leimahti liekkeihin,
: minut jähmetti silmin hän jäykistyvin,
: tulihiekkana kipinät kirposivat,
: syyslehtinä huulensa lepattivat,
: ja äkkiä liekkien keskeltä kuulin
: ma kuinka hän lauloi kuolevin huulin.
: Yön halki kuin sade keväinen,
: mun kauttani humisi hurma sen,
: oli kuin ois kantanut aalloillaan
: sulotuoksuja ilma vierahan maan,
: kuin kertonut oisi se onneni hukkaa,
: mi koskaan, ei koskaan kukkinut kukkaa.
 
: Tuli tarttui jo avojalkahan,
: hän nyykäytti viestinsä riutuvan,
: savu musta jo kuolinvaippansa loi,
: savun keskeltä kultana äänensä soi,
: tuli tohisten karkasi korkeuteen,
: hänen äänensä helkähti hopeiseen,
: ma korvani peitin, ma huusin silloin:
:»Tuo laulu milloin on päättyvä, milloin?»
 
: Pois pakenin paikalta kauhuissain,
: tuo ääni seurasi askeliain,
: mihin piilinkin, mihin kätkeysin,
: tuo laulu mun löysi kuitenkin.
: Yöt päivät, ain, joka tuokio
: viiskymmentä vuotta kuullut jo
: olen unessa sen, olen valveillaan,
: sen ijäti kuulen ma korvissain!»
 
: Ylös syöksyi Metardus hurjana:
: »Te ettekö kuule laulua?
: Se saapuu, on ovella kammion,
: käy sisään, se täällä, täällä on!
: Sa puhdas, mi noitana poltettiin,
: sa hertas, min ruumiin he herjasi niin,
: te paisuvat huulet, te silmät syvät,
: te varren kumpuavan kukat hyvät,
: sa riemuni armas, min hylkäsin
: sinut syösten synkkihin liekkeihin.
: Sa kutsut mun onnehen kadotettuun,
: sun tähtesi hylkään ma taivaan muun,
: viiskymmentä vuotta ma syntiä tein,
: sun helmasi on iki-autuutein!»
 
: Jo sammuivat voimansa viimeiset, heikot.
:»Metardus on kuollut!» näin virkkoivat veikot
: nyt polvistuin – tuli aamunkoi
: läpi ikkunan – priiorin ääni soi:
:»Mit’ ihmissilmät eivät nää,
: tuoll’ ylhäällä yksi ymmärtää,
: hän sanoo: »Mun on tuomio!»
: Siis menkää, ja älkää tuomitko!»
 
 
'''Lähde:''' [[Eino Leino|Leino, Eino]] 1913: ''Maailman kannel''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.
 
[[Luokka:Eino Leino]]
[[Luokka:Ernst von Wildenbruch]]
[[Luokka:Runot]]