Zolan ”La Debacle”

Zolan ”La Debacle.” Kirjoittanut anonyymi

Näinä päivinä alkaa lehdessämme irtileikattavana novellina käännös Emile Zolan uusimmasta teoksesta ”la Debacle” (Sota), joka vasta pari viikkoa sitten on ruvennut tulemaan ulos Pariisin lehdessä ”la Vie Populaire”. Kuten melkein kaikki Ranskan etevimpäin kirjailijain teokset ilmestyy näet tämäkin ensin sanomalehdessä ennenkuin se päästetään ilmoille kirjan muodossa.

Tästä Ranskan ja Saksan välistä viimeistä suurta sotaa kuvaavasta, jännityksellä odotetusta Zolan teoksesta lausuu Figaro lehti, jolle se on käsikirjoituksesta tuttu m. m. seuraavaan tapaan.

Heinäkuussa 1891 alkoi Zola tätä uutta romaaniaan ja helmik. 19 p:nä 1892 hän jo saattoi kirjoittaa sanan ”loppu” käsikirjoitukseensa. Ei siis ole mennyt kuin seitsemän kuukautta tähän suureen työhön, jossa, kuten tekijä itse on eräälle intervievarille sanonut, kuvataan ”kaikki nuo peloittavat sotalaumat, kaikki nuo ihmisjoukot, joissa vuoroin väreili toivoa ja pelkoa ja jotka kävivät kuolemaan kuin eläimet teurastushuoneeseen”. Ja kumminkin tämä suuri romanssi on hänen töittensä kukka, jossa hän kertoo hävityksen jäljet Sedanissa ja vihdoin kommuunin kapinan verisen loppunäytelmän.

Mutta jos la Debacle lyhyessä ajassa onkin paperille pantu, niin sen valmistua on ollut sitä pitkällisempi. Enemmän kuin 20 vuotta on tämä sotainen merkkiaika säilynyt Emile Zolan mielikuvituksessa ja kypsynyt siellä. Ja on hän siitä jo ennenkin piirtänyt luonnonkuvia muutamissa suurissa piirteissä siihen aikaan kun hän kirjoitti sarjaansa Rougon-Maequsart. Hän on m. m. lausunut:

”Se olisi romaani, jonka tulisi kuvata soturimaailma, sota semmoisena kuin se on, keisarikunnan suhde sotajoukkoon. Minä tahtoisin luoda esille todellisen taistelukentän, tekemättä sitä liioitellen inhoittavaksi, tahtoisin kuvata sotamiehen todelliset kärsimykset.

Nyt hän on sen luonut. Hän jatkaa tässä Rougon-Mauquart-sarjaansa. Päähenkilö on korpraali Jean Macquart, joka isänmaallisessa innostuksessa on ryhtynyt sotapalvelukseen 39 vuoden vanhana. Jean Macquart on sotamies, joka soturin orjuutta ja soturimainetta noudattaen ei kovinkaan suuria toivoa tämän häpeällisen taistelun päättymisestä, mutta marssii mukana karkealla tyyneydellä, semmoisella velvollisuudentunnolla, että hän on sen oikea personoittu kuva.

Ikäänkuin vastakohdaksi on tekijä asettanut Jean Macquartin rinnalle nuoren pariisilainen asianajajan nimeltä Maurice Levasseur, joka hänkin tuntee verivelkansa, mutta sellaisella vakuutuksella, kuin jos hänellä tahdottaisiin ”lannoittaa voittoa”. Mauricen mielestä ei sellainen sana kuin ”tappio” olekaan ranskaa. Hän luottaa täydellisesti hallituksen toimenpiteiden erinomaisuuteen ja sen koreisiin lupauksiin – siihen samaan, johon kaikki muut, – tuohon ihanaan haavekuvaan, kuinka sotamiehet marssivat voittokulkua Strasburgista Berliiniin.

Jean ja Maurice ovat sitoneet läheiset ystävyysliitot, he palvelevat molemmat 106:nnessa rykmentissä, Felix Douayn rykmentissä, ihannerykmentissä, jota siihen aikaan ei ollut olemassakaan, mutta johon Zola, keskittääkseen kuvauksensa, on yhdistänyt kaikki Ranskan sotajoukkojen viat ja avut, niiden urhouden ja niiden voimattomuuden, niiden innon ja niiden kurittomuuden, ja, ylinnä kaiken, niiden vallattoman hilpeyden, joka voitti kaikki vaikeudet.

Kirjan alku on surullinen. 106:s rykmentti taistelee Mülhausen muurien alla. Saadaan uutisia Woerthestä. Soudain julkaisee iloisen huhun: Mac-Mahon on vanginnut Preussin prinssin ja 25,000 miestä ja ajanut saksalaiset toiselle puolelle Reiniä. Ja siitä on riemu leirissä. Pariisiin kuultiin kyllä näiden väärien riemujen johtuneen hämmästyttävästä petoksesta, ja sinne kuultiin minkälainen kauhu, minkälainen kammo ja toivottomuus valtasi joukot kun sitten saatiin kuulla selvä, päinvastainen totuus. Ja sitten seurasivat nuo ristiriitaiset vastakäskyt, nuo summissa tehdyt marssit, kun sotaväki oli alaston, nälissään, vailla johtoa, epäjärjestyksessä kävellen Befordista Chalonsiin ja Chalonsista Sedaniin, kohti välttämätöntä turmiota! Ne ovat epäilemättä veriset sivut, lahjomattoman historian tuskallisia lehtiä, joiden välittämiseen ei todella tarvittaisi Zolon tapaista kynää, ja jotka jo itse sokaisevat itsensä, osoittaen miten isänmaallisuus ja Chauvinismi olivat yhtä.

Teoksen etevin osa on kuvaus Sedanin tappelusta. Siihen on mennyt kokonaista 6 lukua, joista huokuu samaa suuremmoista eepillistä kuvausvoimaa kuin Waterloon tappelun kuolemattomassa kertomuksessa. Nepoleon III:nen muisto esitetään siinä todenmukaisimmassa karvassaan. Ja kumoten sen vanhan, tyhmän tarun, joka on tahtonut tehdä keisarista naurun esineen, on Zola, kuvaten hänet tyyneksi kuulasateessa, kuolemasta lievitystä hakevaksi ja pelottomaksi sen lähetessä, osottautunut yhtä puolueettomaksi kuin totuudenmukaiseksi esittäjäksi.

Loppukohtaus ”la Debaclessa” on kommuunin kapina. Jean, pohjaa myöten uskollisena velvollisuudelleen on sotajoukossa Versaillesissa; Maurice, jonka tuo kiihkoisa liike on vetänyt puolelleen, taistelee liittoutuneiden riveissä. Molemmat ystävykset tapaavat toisensa taistelussa; Levasseur kuolee Macquartin lävistämänä. On kauhistuttava siveellinen rangaistus tässä velimurhan kamalassa murhenäytelmässä.

Teoksessa ei ole yhtään kohtaa, joka pituudellaan ikävystyttäisi, se välitön innoitus, joka käypi tämän mainion kirjan läpi, tempaa lukijan heti mukaansa. Sen aihe on kamala, mutta se vaikuttaa kumminkin miltei lohduttavasti, se opettaa meitä ymmärtämään tuota rauhatonta aikaa.

Lähde: Päivälehti 27.2.1892.